Lue keskustelun säännöt.
Eronneet, miten kestätte eron lapsista? Mikä teitä kantaa?
05.04.2011 |
Meillä ero (pääasiassa minun) harkinnassa ja eniten melkein pelottaa, miten kestän eron lapsista, iät 3 ja 6 vuotta.
Todennäköisesti lapset jäävät minulle, mutta joka toinen vkl isällään, plus puolet lomista ja juhlapyhät jaotellen, normisetti.
Mutta, että menettäisin lapseni tuoksikin ajaksi? En halua juosta juhlimassa, en pysty katsomaan asiaa "omana vapaa-aikanani", kuten monet eronneet tuttavani tekevät.
Miten olette selvinneet ahdistuksesta, ja onko lasten suhde teihin nähden mielestäne muuttunut? Koetteko, että jotain teidän suhteesta ja vanhemmuudesta on otettu pois?
Kommentit (8)
se luopumisen tuska siinä päätään nosteli. Mutta ajattelen ja tiedän, että lapset tykkäävät olla isänsä kanssa, saavat siis ollakin.
Omani olivat saman ikäisiä erotessamme, en minäkään ole mitään juhlinut tms, mutta omaa aikaa se silti mielestäni oli ja on edelleen.
Teen silloin asioita, joita on yksin helpompaa tehdä, itsekkäästi siis, ja asioita, joita en voi lasteni kanssa tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miten hän kestää sen ajan, kun lapset ovat pääosin sinulla????
Lapset jäivät ikänsä vuoksi luonnollisesti minulle ja tapasivat alkuvuosina isäänsä aika vähän. Ihmeesti suhde isään kuitenkin on säilynyt. Vähäisistä tapaamisista ja siitä, että lapsilla oli asiat kuitenkin hyvin isänsä kanssa ja menivät isän luokse mielellään, huolimatta muistan kuinka ahdistava oma oloni oli kun lapset eivät olleet luonani. Varsinkin se eka ilta oli surkeaa. Lasten onneksi isän tapaamiset ovat vuosien mittaan lisääntyneet, eivät vähentyneet kuten olisi voinut ennakoida, ja heillä on hyvä suhde isäänsä, myös nuoremmalla, joka oli eron aikaan sylivauva. En koe, että minulta äitinä olisi otettu mitään pois tai minun ja lasten välisestä suhteesta. Suhde isään ei tietenkään lapsilla ole samalla lailla läheinen ja luottamuksellinen, mikä tulee selvästi esiin teini-ikäisen esikoisen puheista. Joten isä on se, joka erossa menetti paljon - arjen lasten kanssa. Mutta teki sen omasta tahdostaan.
Mikset kysy mieheltäsi miten hän kestää sen ajan, kun lapset ovat pääosin sinulla????
Mua ainakaan miten mies kestää, itsehän elämänsä järjesti niin että mun ja lapsen oli mahdotonta elää hänen kanssaan.
Pari ensimmäistä kertaa todella tunsi sen että puolet sydämestä jäi. Ja syyllisyys lapsen "hylkäämisestä" jäyti koko sen ajan mitä lapsi oli isällään.
Mulla on muutaman kuukauden vanha tämä tilanne ja lapsella viikonloppuja isänsä luona sen mukaan. Siitä ajasta tulee näköjään ihan huomaamatta omaa aikaa. Mä käyn salilla, leffassa, käyn myöhään illalla kaupungilla, istun kirjastossa lukemassa jne. Kaikkeen tottuu, ikävä kyllä... =)
että höllää vähän omaa otettaan ja antaa lasten nauttia muidenkin ihmisten osuudesta elämässään. Kyllähän ydinperheessäkin lapset voivat olla paljonkin esim. mummolassa tai tehdä asioita isänsä kanssa, etkä silloinkaan ole heidän välittömässä läheisyydessään. Mä ainakin ajattelen, että vanhemmuus miehen kanssa on jaettu melko tasan kuten oli ennen eroakin, nyt vain ajat asettuvat hieman toisin kun ollaan vuoroviikkojärjestelyssä.
Siitä omasta ajastakin oppii nauttimaan kyllä. Äläkä kanna siitä syyllisyyttä. Tiedät itse, että lapset ovat sinulle rakkaita vaikka nautit myös muusta elämästäsi. Kyllähän ydinperheessäkin vanhemmat/vanhempi voivat olla ihan tyytyväisiä kun joskus saa olla illan tai viikonlopun ilman lapsia.
Sitä paitsi, tuossa teidän järjestelyssä sinulla on niin paljon vastuuta lapsista, että varmasti kertyy sellaista puuhaa niihin tyhjiin aikoihinkin, jota lasten kanssa on vaikea tehdä.
Siltikin kannattaa miettiä, onko ero ihan välttämätön, sillä yllättävän moni asia vaikeutuu sen jälkeen. Toki jossain kohtaa saattaa helpottaakin, ihan sen mukaan kuinka vaikeasta tilanteesta olet eroamassa. Itse tiedät...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävään tottuu. Ja minulle on tärkeää, että lapset elävät arkea myös isänsä kanssa.
Ja kannattaa oikeasti ottaa se vapaa-aikana, hommata vaikka joku harrastus johon ei muuten olisi aikaa.
lapsi oli 3-vuotias.
Ihan alussa olin ahdistunut, kun lapsi lähti isälleen, mutta se meni nopeasti ohi.
Hirveän vaikea sanoa, miten suhde on muuttunut... tuskin mitenkään. Lapsen suhde isäänsä on varmaan muuttunut.
Me on eletty meidän perheen elämään meidän kotona ja sitten lapsella on ollut oma elämä isänsä luona. Ei se ole mitenkään ollut minulta pois.
Olisin antanut lasta enemmänkin isälleen, mutta ei tämä halunnut. Nykyään kun tyttö on 17, hän sopii tapaamiset isänsä kanssa itse.
siellä isällään ja isän puolen sukulaisten huomassa olemisesta. Hänellä on aina ikävä ex-anoppilaan ja isä on lapselle ihan yhtä tärkeä kuin minä. En kerta kaikkiaan kehtaisi katsoa peiliin, jos epäisin lapselta pääsyn näiden hänelle vauvasta asti läheisten ihmisten luo. Kun pääsee sen kanssa sinuiksi, oppii vähitellen hyväksymään sen "oman vapaa-ajan" ja sopimaan vaikka teatterikäynnin keskelle viikkoa! :)
Kesät ja muut lomat nyt menevät omalla painollaan, mutta viime jouluaatto oli ensimmäinen kerta, kun en ollut viettämässä sitä yhdessä esikoisen kanssa. Oli vaikea valinta, mennäkö vauvan kanssa viettämään ehkä anoppilan väen viimeistä joulua, vai lähdenkö esikoisen kaveriksi esikoisen kanssa ex-anoppilaan, missä esikoinen ehdottomasti halusi jouluaan viettää, koska on aina niin tehnyt. Aattona kaihersi, mutta toisaalta tiesin että siellä se joulu on, eikä esikoinen olisi niin hyvin nykyisessä anoppilassani viihtynyt. Sitäpaitsi vietettiin sitten seuraava viikko siellä ex-anoppilassa, eli oltiin kaikki koolla ja jatkettiin joulun viettoa. :)
Ei se niin kauheata ole, pitää vain oppia arvostamaan muiden aikuisten antia lapsen elämässä ja lakata tuijottamasta kalenteria.