Mikä vaivaa ihmistä joka pysyy suhteessa jossa ei ole onnellinen?

Tottumus, ei tiedä paremmasta, ei ole jaksamista / voimia / halua alkaa ottamaan eroa, ei usko pärjäävänsä yksinään...

Mahdotonta vastata, koska parisuhde on ihmissuhde, jonka tilan tietävät vain ne kaksi suhteen osapuolta. 

Siihen on mahdotonta mennä väliin opastamaan tai neuvomaan, vaikka se ulospäin näyttäisi millaiselta.

Ainakaan tällä palstalla ne suhteet eivät ole edes kämppäkaverin kanssa, vaan suorastaan verivihollisen, jolle keksitään yhdessä koko palstan voimin näpäytyksiä ja kostoja. Täällähän tuohon miksi-kysymykseenkin luulisi asiantuntijoita olevan tuhansittain, mutta yhtäkään järkevää vastausta siihen ei palstan historian aikana ole annettu, eikä anneta tässäkään ketjussa. Koska sellaista ei ole.

Se on tehdasasetus, muottiin asettumista, massaan sulautumista, yhteiskunnan normien ja odotusten mukaan elämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Tottumus, ei tiedä paremmasta, ei ole jaksamista / voimia / halua alkaa ottamaan eroa, ei usko pärjäävänsä yksinään...

Mikä tekee juuri tästä ihmisestä sillä tavalla poikkeuksellisen, että hän ei pärjää hyvinvointivaltiossa yksinään? Kun koko elämänsä syrjäytyneenä olleetkin pärjäävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottumus, ei tiedä paremmasta, ei ole jaksamista / voimia / halua alkaa ottamaan eroa, ei usko pärjäävänsä yksinään...

Mikä tekee juuri tästä ihmisestä sillä tavalla poikkeuksellisen, että hän ei pärjää hyvinvointivaltiossa yksinään? Kun koko elämänsä syrjäytyneenä olleetkin pärjäävät.

Ihminen ei ole onnellisuuskone. Ihminen on hengissäselviämiskone. Syrjääntyneetkin selviää.

Vierailija kirjoitti:

Se on tehdasasetus, muottiin asettumista, massaan sulautumista, yhteiskunnan normien ja odotusten mukaan elämistä. 

Lapsena rikoimme surutta hiekkakakut, kun ne oli tehty. Parikymppinen valelee hiekkakakun betoniin ja rukoilee, ettei kukaan huomaa miten sen perusta murenee. Suurin sudenkuoppa onkin huolella rakennettu elämä, josta vaivihkaa on tullut vankila. Se minkä piti tuoda riittävää turvaa, muuttuukin itsetarkoitukseksi. Perustelemme elämäämme sillä, että olemme jo niin pitkään rakentaneet siitä tietynlaista. Olemme mukavuudenhaluisia, kun oma elämäntehtävä ei ole oikein auennut  ollaan nyt sitten tässä. Ja ihmissuhteet. Ei, niitä en ainakaan alkaisi sohia.

Taloudellinen turva ja yleensäkin turvallisuudentunne. Lapset jotka asuvat vielä kotona. Rehellisyyden nimissä en ole tyytyväinen parisuhteeseeni, mutta mietin pragmaattisesti: mikä muuttuu paremmaksi jos eroan? Rahat eivät riitä nykyiseen asumistasoon (väljään uudehkoon perheasuntoon pks-seudulla, kivaan pihaan ja terassiin), ja joutuisin olemaan erossa lapsistani. Arki rullaa näinkin. Ehkä sitten kun lapset ovat isompia?

Lapset tai taloudellinen turva, en keksi muita syitä. Jotkut kuulemma säälistäkin pysyvät, mutta se on todella tyhmää.

Kiintymys. Tottumus. Realismi. Mitä näitä nyt on. Ylipäätään harva vakiintunut suhde on pelkkää ilotulitusta, ja tietyssä pisteessä siinä voi olla taustalla sellainen ymmärrys että se kaverisuhteeksi muuttunut suhde on ihan riittävän hyvä ja että vaihtamalla ei parane. Miksi viisikymppisenäkin pitäisi olla jatkuvasti köyrimässä jos ei kiinnosta? 

Voi olla myös traumakiintymys. Eli tavallaan syntyy ns. tukholmasyndroma jossa luulee rakastavansa hyväksikäyttäjäänsä. Tämä tapahtuu esimerkiksi jos toinen osapuoli on narsisti.

Elämä on kokonaisuus ja siinä on muutakin kuin se parisuhde. Onnellisuus tai onneton tilanne ei välttämättä muutu mihinkään, jos irtautuu parisuhteesta. Yleensä siitä tulee lisäkriisejä. Onnellisuus on olla ihan omaa surkeaa asennetta elämää kohtaan tai sitten elämä potkii muuten eikä puolisolla ole siihen osuutta.

Raha se on mikä ratkaisee. On iso hieno okt josta ei halua luopua. Mieluummin kituu kotona kuin muuttaa vuokralle. Minulle melkein nauretaan mun kerrostalo kämpästä. Mutta se on ihan omani, ei vuokra eikä se ole kiinni siinä toisessa. En ehkä matkustele ulkomaille kolme kertaa vuodessa, mutta minä olen onnellinen. Parisuhteeni voin valita.

Elintaso ja raha menee monelle onnen edelle. Raha ei kuitenkaan tuo onnea. Tässä sen näkee.

Vierailija kirjoitti:

Voi olla myös traumakiintymys. Eli tavallaan syntyy ns. tukholmasyndroma jossa luulee rakastavansa hyväksikäyttäjäänsä. Tämä tapahtuu esimerkiksi jos toinen osapuoli on narsisti.

Muita ihmisiä ihminen tarvitsee lähinnä oman heikon itsetunnon tukemiseen. Julkinarsisti ja piilonarsisti päätyvät helposti parisuhteeseen, koska he ruokkivat toinen toisissaan omaa narsismiaan.  Ylikiltti piilonarsisti on julkinarsistille tavallaan aivan täydellinen kumppani. Koska piilonarsisti ei uskalla ilmaista negatiivisia tunteita, hän antaa rikkoa rajojaan ja välttelee ristiriitoja. Hän alistuu, joutuu kiusatuksi ja hyväksikäytetyksi. Piilonarsisti ei tunnista kaikkia tarpeitaan eikä tunteitaan. Piilonarsisti on julkinarsistikumppaniaan myötäilevä heittopussi.

Kuvailen erään tilanteen:

Asuntolainaa, kouluikäisiä lapsia, yhteinen auto ja mökki. Seksiä on ja huumori on hyvää, ovat ystäviä ja rakastavat toisiaan ystävinä. Molempien sukulaisten kanssa kummallakin lämpimät välit. Kumpikaan ei kuitenkaan ole valmis lähtemään koska kokee menettävänsä liikaa ja mitään draamaa ei ole. 

Kun lapset kasvavat niin muuttavat ehkä naapureiksi samaan taloyhtiöön ja jatkavat ystävinä (eduilla). Saattaisivat käydä jopa yhdessä matkoilla sekä varmasti osallistuisivat yhdessä juhliinkin.

Ei tuossa mielestäni ole häviäjiä, ellei jomman kumman mahdollinen uusi puoliso ala hankalaksi ja mustasukkaiseksi.

Mitä se muiden suhteen tila kenellekään kuuluu? Se, että suhde on väljähtänyt tai muuttunut ystävyydeksi, ei tee suhteesta aina automaattisesti huonoa ja riitaisaa. Homma voi toimia monella eri tavalla, jopa se seksi.

Vierailija kirjoitti:

Ainakaan tällä palstalla ne suhteet eivät ole edes kämppäkaverin kanssa, vaan suorastaan verivihollisen, jolle keksitään yhdessä koko palstan voimin näpäytyksiä ja kostoja. Täällähän tuohon miksi-kysymykseenkin luulisi asiantuntijoita olevan tuhansittain, mutta yhtäkään järkevää vastausta siihen ei palstan historian aikana ole annettu, eikä anneta tässäkään ketjussa. Koska sellaista ei ole.

Siinä olet oikeassa, että sitä selitystä ei ole. Minä olen yksi tuollaisessa huonossa suhteessa elävä ja miksi tässä suhteessa olen, on kyllä mysteeri itsellenikin. Osaksi ehkä säälistä kumppania kohtaan ja osaksi varmaan siitäkin, että olen laiska hankkimaan uutta ihmissuhdetta.  Vaikka toisaalta viihtyisin varmasti paremmin yksin. Nautin joka hetkestä, jonka saan viettää yksin, kun kumppani on jossakin. Aina kun olen yksin reissussa tajuan kyllä, että tälläistäkin elämää voisi viettää jossa kumppani ei aiheuta huonoja fiboja elämään.

Nuorena yritin lähteä tästä suhteesta monta kertaa.  Keräsin kampeeni ja lähdin, saatoin muuttaa satojen kilometrien päähän ja päätin, etten koskaan ota enää yhteytä. Jonkun mutkan kautta  ja ehkä siksikin, että kun asuttiin kaukana ja erikseen, kuvittelin tyhmä toisen muuttuneen ja palattiin yhteen. 

Nyt oikestaan eletään saman katon alla, mutta elän omaa elämää ja yritän vain olla välittämättä. En esim vaivaudu enää riitelemään. Toisin sanoen yritän tehdä elämästä parhaan mahdollisen näissä puitteissa. Menee se elämä näinkin, vaikka kai sen voisi paremmassakin seurassa viettää :D

Minäpä tiedän, koska itse olen sellaisessa. Ja tässä saa pysymään mm. seuraavat asiat:

- talous ja raha-asiat. Haluan asua tilavasti nyt, kun lapsetkin asuvat kotona. Minulla on kivasti rahaa ostaa omia juttuja ja sisustaa ja matkustaa

- yksinäisyys. Valitettavasti asun paikkakunnalla, jossa minulla ei ole sukulaisia ja ystäviä. Jos eroaisin miehestäni, olisin täällä ypöyksin. Kotipaikkakunnalle en voisi muuttaa, koska lapset ovat täällä ja jo sen ikäisiä, ettei heitä täältä voi pois viedä.

- ja kaikkein tärkein ja rakkain asia, lapseni. En voisi kuvitellakaan, että olisin heidän kanssaan vain joka toinen viikko. Eli pysyn tässä suhteessa ainakin niin kauan, että lapset muuttavat kotoa pois.

Ja yleisesti voin sanoa, että ei asiat minun kantilta niin huonosti ole. Vaikka miehen kanssa onkin vähän enää mitään yhteistä tai muutakaan, niin tulemme hyvin toimeen. Arki rullaa hyvin ja mies osallistuu kaikkeen paljon ja rakastaa lapsia myös yli kaiken ja on huippu isä. Jos nyt eroaisin, niin en kaipaisi nyt uutta miestä tai suhdetta. Olen ollut niin kauan suhteissa, että varmaan olisin vain yksin. Joten eikö se ole sama olla sitten tässä suhteessa ja nauttia siitä mikä on hyvin.  Matkustamme kuitenkin yhdessä perheenä eikä meillä mitään riitoja ole kotona. Kaikki on ihan ok. 

Fyysinen suhde ei ole se juttu, jota halutaan pitää yllä ja voimissaan. Iän myötä tarpeet ja halutkin muuttuvat. Meillä yli 30-vuotiaan suhteen kulmakiviä lienevät rakkaus, välittäminen, se että ollaan toisen paras ystävä, keskustelut ja kuunteleminen, toisen arvostus ym. Tottakai lapsetkin ovat liima osanaan, perhe. Oikeastaan fyysisellä ei ole niin suurta painoa enää, vaikka kyllä sitäkin aina välillä muistetaan salaa paikkailla, jos silmä välttää muulta perheeltä.

Ja vielä 18/18 jatkaa. Sitä paitsi minulla on vielä suuri toivo siitä, että saadaan miehen kanssa tämä homma joskus selvitettyä eli toisaalta näen meidät vielä yhdessä kaukana tulevaisuudessakin. Reissaamassa eri maissa ja olemalla isovanhempia mahdollisille lapsenlapsille. Ei se ole pois suljettu asia, vaikka onkin mennyt ns. huonosti jo vuosikaudet. Eli ehkä se kannattaa tässä nyt vain oleskella ja katsoa rauhassa mihin elämä vie eikä alkaa tässä vaiheessa rikkomaan lasten kotia ja arkea ja lapsuutta vain siksi, ettei ole miehen kanssa kuumin vaihe menossa.