Kuulin vasta, että vanhempiani on aikoinaan uhattu lasten huostaanotolla :/

Äitini ei ole koskaan aiemmin puhunut asiasta, vasta nyt se tuli esiin.



En ole tajunnutkaan, millaisessa pakkoraossa vanhempani aikoinaan olivat. Luulin, että suurin ongelma oli äidin sairaudet (mm. syöpä). En tiennyt, että taustalla oli lastensuojeluviranomaiset ukaasiensa kanssa ja että sairautensa lisäksi äiti pelkäsi menettävänsä lapsensa. Huostaanottoasia ei onneksi edennyt ja kompromissi löydettiin siten, että vanhempani laittoivat alle kouluikäiset sisarukseni päiväkotiin (itse olin ala-asteella).



Karmii ajatuskin huostaanotosta. Vaikeinakin aikoina lapsuuteni oli hyvää ja turvattua. Äidin sairaudet ja poissaolot (hoidot sairaalassa) eivät ole traumatisoineet meitä -olihan meillä isäkin. Ja meillä oli olosuhteisiin nähden tasapainoinen ja onnellinen perhe-elämä. Itse koen kasvaneeni ja kehittyneeni paljon noiden aikojen myötä, opin jo lapsena, että elämä ei ole mustavalkoista, ja että elämä voi olla antoisaa ja rikasta myös haasteiden osuessa kohdalle.



En näen trauman merkkejä muissakaan sisaruksissani. Itse kukin meistä on pärjännyt elämässä ihan mukavasti (henkinen hyvinvointi, parisuhde, perhe-elämä, koulutus, työ jne.) Sen sijaan huostaanotto olisi taatusti traumatisoinut ja aiheuttanut ongelmia pitkäksi aikaa. Mulla varmaan olisi psyyke prakannut, jos olisin joutunut rakkaiden vanhempieni luota ventovieraiden huostaan. Ja päälle vielä mahdollinen ero sisaruksista. Grrr :(



Että tämmöistä avautumista.