Äitisuhde avautuminen

Äidilläni on huono itsetunto ja haluaa lytätä muita ihmisiä kuten isääni ja minua. Puolisoani on moittinut ja vähätellyt minun kuullen ja jopa mieheni kuullen... jostain mitättömistä asioista mutta aina pitää keksiä jotain moitittavaa.. ei kyllä tunnista itsessään tuota piirrettä itsessään yhtään. Ei koskaan itsestään ääneen vikoja etsi, mutta heti uhriutuu ja suorastaan sekoaa, jos kokee tulleensa loukatuksi. Keksii ja suurentaa loukkausta omasta päästään, ja vastareaktio on aivan järjetön. Kukaan ei koskaan sano hänelle mitään. Vähiten isäni, joka hänen kanssaan päivittäin on tekemisissä. Minä olen toiminut tyhmästi ja hyväuskoinen olen, kun olen pari kertaa huomauttanut hänelle käytöksestään, mutta eikai siinä iässä enää uutta opi. Varsinkin, kun kommentti tulee ihmiseltä, jota ei arvosta tai kunnioita muutenkaan. Ja niin kai se on, ettei ihminen opi kritiikin kautta muuta kuin häpeämään ja toisilla se johtaa hyökkäävään puolustukseen.

Omien lasten kasvatuksessa hänellä on käytössä ollut häpeän tunteen vahvistamninen kasvatuskeinona. Vaikkei itse sitä välttämättä tiedosta. Huutaa joskus julkisillakin paikoilla. Ei ole yksittäistapauksia. Mutta sellaiset asiat pitäisi aina unohtaa niin kuin ei olisi koskaan tapahtunut. Vaikea unohtaa, koska niitä on liikaa. Hän kai painaa omat sekoilunsa pois mielestä ja näkee itsensä hyvänä äitinä, kun teki ruokaa kotona, vaikkei kaikissa perheissä tarjota joka päivä lämmintä ruokaa kotona. Näin hän on sanonut. Hän uskoo kai äitimyyttiin. Äitiys on hänen elämänsä saavutus. Isällä on ollut statistin rooli perheessä. Kieltämättä kiitollinen olen siitä tarjotusta ruoasta, mutta nyt kolmekymppisenä lakkaan olemasta kiitollisuuden velassa, koska hän mädättää elämänilon aina kun tapaamme Silloinkin kun tapaamme, tapaamme ensisijassa säälistä ja myötätunnosta, kun hän moittii siitä, ettei ei saa tavata lapsenlastaan tarpeeksi usein tai kutsuu itsensä kylään. Pahemmaksi se aina menee, kun tapaamme.

Hän sanoi minulle välttävänsä aina toisten ihmisten loukkaamista ja veljeni on kuulemma tämän piirteen häneltä perinyt. Yritti siinä vihjata, että minä olen ilkeä ihminen ja hän on itse hieno ihminen kuten poikansa... Mitä siihenkin voi sanoa, ei mitään. En koe tarvetta sanoin itseäni enää puolustaa, mutta mielessäni ajattelen, että pitäisi hänenkin joskus katsoa peiliin. Antaa elää omaa elämäänsä. Ei mene varttia pöydän ääressä kun hän ehtii moittia ja keksiä jotain negatiivista sanottavaa jostain ihmisestä, yleensä minusta, lapsiensa puolisoista tai omasta miehestään/isästäni. On raskasta seuraa. Vaikkei hän sitä myönnä, en varmasti ole yhtä rakas lapsi kuin veljeni. Ehkä hän inhoaa tai vihaa minua, muttei suostu sitä itselleen myöntämään, mikä on pahinta. Ja sama viha hetkittäin kohdistuu mieheeni, joka häntä kohtaan on aina kaikesta huolimatta tosi ystävällinen. Toisessä hetkessä äitini on ystävällinen, mikä aina tuntuu petolliselta, sitten hän taasmenettää itsekontrollin. Mietin, että mihin tämä tästä vielä menee, kun ikä läheneen 70. Vanhat negativiiset piirteet vain vahvistuu.

Mutta tärkeintä on yrittää olla toistamatta vanhempiensa virheitä ja pyrkiä parempaan. Sekin on ihan hyvä saavutus että ruokaa on laitettu eikä olla nälkää nähty, arvostan kaikesta huolimatta. Suurin pelkoni on, että suhde omaan lapseeni jääkin etäiseksi kun hän kasvaa. Siitä huolimatta en juuri näe enää mahdollisuuksia sille, että omat välini äitini kanssa lähentyisivät. Kiinnostus yrittää on 0, mikä on varmaan ihan hyvä niin koska hyödyttömintä toimintaa, mitä olen elämässäni yrittänyt.