Yksilapsiset perheet: lapsen jatkuva seuran kaipuu

Ei sitä jaksakaan. Yritän ottaa lapsen mahdollisimman paljon mukaan kotitöihin, niin leikkii sitten vähän enemmän itsekseen. 

Tämän takia meillä on kaksi lasta. Seurannut vierestä miten rasittavia ainoat lapset ovat, ärsyttävän pikkuvanhoja ja huomionhakuisia. Monet heistä luulevat itseään tasaveroisiksi aikuisten kanssa.

Olen itse ainoa lapsi ja samoin oma lapseni. Olen aina ollut tyytyväinen tilanteeseeni, oma rauha ja vapaus. 

Höh. Ei se tuollaista ollut 60-luvulla. Lapsia oli pihat ja kodit täynnä, leikkikavereita siis. Aina oltiin menossa ja tulossa,ei sitä kotona istuskeltu mamman kanssa. Ja kyllä ainoa pystyy keskittymään yksin ollessaan vaikka mihin puuhaan itsekseen paremmin kuin moni muu, jos ei ole ADHD.

Siksi meillä on kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla😃

Monet yksilapsisen perheen lapset ovat tosi itsekkäitä, hemmoteltuja ja kilpailullisia. Ovat aina tottuneet olemaan ykkösiä. Kasvatuksella tähän voi tietenkin vaikuttaa, että oppivat ottamaan toiset huomioon.

Vie kerhoihin, harrastuksiin, leikkikentälle, kun olet vielä kotona lapsen kanssa. Seurakunnan kerhoon, muskariin,  jumppiin. Kaikenlaista löytyy. Muuttakaa kerrostaloon, jossa on paljon lapsiperheitä, tai edes sellaiselle alueelle, ja ulkoilkaa paljon. Vie usein tapaamaan serkkuja tai ystäviesi lapsia.

Eipä ole tuollaista ongelmaa koskaan ollut.  Lapsella on aina ollut kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Monet yksilapsisen perheen lapset ovat tosi itsekkäitä, hemmoteltuja ja kilpailullisia. Ovat aina tottuneet olemaan ykkösiä. Kasvatuksella tähän voi tietenkin vaikuttaa, että oppivat ottamaan toiset huomioon.

Tuohan on pelkkä uskomus. Ei se todellisuutta vastaa kuin harvojen kohdalla. Moni niistä, jotka noin käyttäytyvät, ovat tosin yllättäen sisarusperheestä. Jos on pariskunnan ainoa lapsi uusioperheessä, se kyllä synnyttää näitä hemmoteltuja ainokaiskuopuksia. Hemmotteluun osallistuvat sisaruspuolet, mutta kilpailua ja kateuttakin esiintyy paljon.

Päivähoidossa on kavereita. Tapaamme muita lapsia puistoissa ja siihen päälle vielä muskarissa. Emme myöskään koe lapsemme seuraa häiriönä.

En kinunnut 80-luvulla. Kysyin kai tekemistä ja "isona lapsena" osasin itse. Ehkä ennen vanhemmilla oli hieman aikaa lapsille ainakin toisella, jos oli pieni lapsi. Minkä ikäisestä on kyse. Lapset opetettiin myös itsenäiseksi ja oli mielikuvitusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet yksilapsisen perheen lapset ovat tosi itsekkäitä, hemmoteltuja ja kilpailullisia. Ovat aina tottuneet olemaan ykkösiä. Kasvatuksella tähän voi tietenkin vaikuttaa, että oppivat ottamaan toiset huomioon.

Tuohan on pelkkä uskomus. Ei se todellisuutta vastaa kuin harvojen kohdalla. Moni niistä, jotka noin käyttäytyvät, ovat tosin yllättäen sisarusperheestä. Jos on pariskunnan ainoa lapsi uusioperheessä, se kyllä synnyttää näitä hemmoteltuja ainokaiskuopuksia. Hemmotteluun osallistuvat sisaruspuolet, mutta kilpailua ja kateuttakin esiintyy paljon.

Oman kokemukseni mukaan myös juuri päinvastoin. Sisaruksen tai useamman kanssa tappelemaan joutunut on tutustunut viidakon lakeihin jo hyvin varhain 

Me asutaan kerrostaloalueella, lähiössä, joka puheissa on perheiden suosiossa. No voi ollakin, mutta ei täällä kyllä paljoa pieniä lapsia ole. Meidän talossa ei asu yhtään muuta lasta kuin meidän, naapuritaloissa asuu pari selvästi vanhempaa lasta. Leikkipuistoissa on harvoin ketään, joskus joku keinuttaa vauvaa. Viisivuotiaallani on muista lapsista seuraa päiväkodissa, mutta vapaa-ajalle me ei olla löydetty ketään. Hän kaipaa siis koko ajan minua leikkiseuraksi. No, yritänkin viettää hänen kanssa paljon aikaa ja otan hänet mukaan kotitöihin. Mutta itse en saa juuri koskaan edes varttia yksin hiljaisuudessa (en töissäkään). Se kuluttaa, koska olen introvertti.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole tuollaista ongelmaa koskaan ollut.  Lapsella on aina ollut kavereita.

Lapsi ei ole vielä kouluikäinen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Me asutaan kerrostaloalueella, lähiössä, joka puheissa on perheiden suosiossa. No voi ollakin, mutta ei täällä kyllä paljoa pieniä lapsia ole. Meidän talossa ei asu yhtään muuta lasta kuin meidän, naapuritaloissa asuu pari selvästi vanhempaa lasta. Leikkipuistoissa on harvoin ketään, joskus joku keinuttaa vauvaa. Viisivuotiaallani on muista lapsista seuraa päiväkodissa, mutta vapaa-ajalle me ei olla löydetty ketään. Hän kaipaa siis koko ajan minua leikkiseuraksi. No, yritänkin viettää hänen kanssa paljon aikaa ja otan hänet mukaan kotitöihin. Mutta itse en saa juuri koskaan edes varttia yksin hiljaisuudessa (en töissäkään). Se kuluttaa, koska olen introvertti.

Meillä perheessä vähän sama mutta talossa asuu onneksi muita lapsia. Raju ehdotus mutta olisiko teidän mahdollista muuttaa? Tai hei leikkitreffejä ehdottelemaan pk-kavereille, eiköhän se lasten keskinäinen kyläily joka tapauksessa lisäänny teillä lähivuosina? Kaupunginosaryhmään voisi myös laittaa kyselyä että löytyisikö lähistöltä seuraa kaipaavaa toista samanikäistä leikkipuistotreffeille, tämäntyyppisiä postauksia olen nähnyt omassa ryhmässä.

Vierailija kirjoitti:

Höh. Ei se tuollaista ollut 60-luvulla. Lapsia oli pihat ja kodit täynnä, leikkikavereita siis. Aina oltiin menossa ja tulossa,ei sitä kotona istuskeltu mamman kanssa. Ja kyllä ainoa pystyy keskittymään yksin ollessaan vaikka mihin puuhaan itsekseen paremmin kuin moni muu, jos ei ole ADHD.

Omani ei ole ADHD tai muukaan vastaava, ja kyse ei ollut keskittymisestä vaan jatkuvasta seuran kinuamisesta. Siinä missä joissain perheissä lapset voivat keskenään kisata, pelailla, leikkiä ym., yksilapsisessa perheessä tätä mahdollisuutta ei ole ja aina halutaan siksi mukaan vanhempi. 

Sinänsä tosi hyvä, ettei lapsi ole vetäytyvä tms. Mutta se jatkuva läsnäolon vaade on aika väsyttävää. Ja lapsi on tietysti hyvin rakas, saattaa olla vähän hemmoteltukin. Serkkujakaan ei ole. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole tuollaista ongelmaa koskaan ollut.  Lapsella on aina ollut kavereita.

Lapsi ei ole vielä kouluikäinen. Ap

Olin helpottunut itse, kun lapsi pystyi vihdoin aloittaa ulkoilemaan itsenäisesti. Ottaa nyt kiinni kovaa vauhtia viidakon lakien oppimäärää kiinni. 

Mutta on tosi rasittavaa, kun kyllä kaipasi myös rauhaa alati höpöttävältä viisveeltä, eikä sitä saanut. Kyllä ruutuajat paukkuu välillä.

Rakas lapsi, ei vois olla enempää rakas. Tämä kai pitää aina erikseen sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Vie kerhoihin, harrastuksiin, leikkikentälle, kun olet vielä kotona lapsen kanssa. Seurakunnan kerhoon, muskariin,  jumppiin. Kaikenlaista löytyy. Muuttakaa kerrostaloon, jossa on paljon lapsiperheitä, tai edes sellaiselle alueelle, ja ulkoilkaa paljon. Vie usein tapaamaan serkkuja tai ystäviesi lapsia.

Typeriä neuvoja. En minä ainakaan muuttaisi kerrostaloon tai edes sellaiselle alueelle omasta, kivasta omakotitalostani. Minun täytyy käydä töissä, ja jos en olisi palkkatyössä, kotona on remonttia ym tehtävänä, joten en voi toimia lapselle viihdyttäjänä. Enkä voi kuvitellakaan ravaavani noissa mainitsemissasi aktiviteeteissa alvariinsa. 

Kaikki eivät edes asu alueella, missä on jumppia tai muskareita. Meilläkin on sellaisiin tunnin matka. Läheisillä ei ole pieniä lapsia enää, minunkin aiemmat lapseni ovat jo isoja.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole tuollaista ongelmaa koskaan ollut.  Lapsella on aina ollut kavereita.

Olet siis avannut oman kotisi ovet lapsen kavereillekin? Niin meilläkin!

Vierailija kirjoitti:

Siksi meillä on kaksi lasta kahden vuoden ikäerolla😃

No kivat teille. Tätähän en oikeastaan kysynyt, vaan nimenomaan muiden yksilapsiperheiden kokemuksia, koska kaksilapsiset perheet ovat aivan erilaisia. Lääkärin mukaan oli lottovoitto, että saimme edes yhden lapsen. Noin kymmenen vuoden aikana sitä tulikin yritettyä tehdä lapsia. Mutta kivat teille, että vain päätitte lukumäärän ja tahdin ja satuitte onnistumaan. Mutta ei kannata olettaa, että kaikilla on samat mahdollisuudet. Ap