Isovanhempien hyväksikäyttäminen!

Asia painaa kovasti mieltäni..... Olenko yksin väärässä vai mitä mieltä olette... Lasteni ainoalla isovanhemmalla, mieheni äidillä on 5 lasta ja 10 lastenlasta. Nyt kun ukki eli mieheni isä kuoli, huoli mummista kasvoi kovasti. Tällä hetkellä 3 lasta perheineen asuu samalla paikkakunnalla mummin kanssa, vaikka välimatkaa on useita kymmeniä kilometrejä. Jostakin syystä vastuunkanto mummista on kaatunut kahden perheen osalle, mieheni yksi sisko (ei asu edes samalla paikkakunnalla) huolehtii olosuhteisiin nähden hyvin mummista ja toinen perhe on meidän perhe. Sitten on kaksi perhettä, jotka elävät kuin asia ei heille kuuluisi. Ja sitten on se yksi perhe, joka aiheuttaa mummille eniten huolta ja murhetta. Vanhemmat eronneet ja heidän lapset, jotka käyttävät mummin hyvyyttä hyväkseen ihan surutta, joskin kyllä olen sitä mieltä, että vanhempien olisi pitänyt jo aikaa sitten opettaa, että mummilta kerjäämistä ei saa tehdä eikä se ole mitenkään hyväksyttävää!!!! Mutta miten toimia, minua henkilökohtaisesti loukkaa kovasti, että mummi työntää surutta rahaa yhden perheen lapsille, jotka sitä suoraan mummilta pyytävät ja 8 muuta jää silloin eriarvoiseen asemaan, vaikka kaikkien kanssa mummilla on hyvät välit. Esim toinen heistä soitti mummille, että hän niin kovasti haluaisi älypuhelimen ennen joulua kun hänellä on sellainen pikkupoikien puhelin, niin siihenhän mummi vastasi, että pitääköhän mummin se sinulle ostaa. Tarinan mukaan (minähän ne tarinat saan kuunnella, koska käyn siellä eniten koko perheestä ja kuuntelen ne vielä joka kerta kun käyn, koska hän ei muista onko jo kertonut minulle) hän osti puhelimen, kun eihän se saa opiskelijana kuin alle 500 e tukea kuukaudessa. Arvatkaapa miltä se tuntui, kun oma lapsi ei saa euroakaan tukea, koska vanhemmat on yrittäjiä ja velansisällä on pakko maksaa itsetienattua rahaa isompana palkkana, jotta saa isot velat maksettua. Käteenjäävästä rahasta näissä opintotukiasioissa ei puhuta mitään :( 

Eipä silti, että olisin oman lapseni antanut edes mummilta pyytää, koska minusta se ei ole mummin tehtävä tukea yksittäisen lapsen elämää, jos  kuten tämän puhelinta pyytävän lapsen molemmilla vanhemmilla on kuitenkin varallisuutta ja myös rahaa esimerkiksi itsellä lomailla ulkomailla samaan aikaan. Taustatietona vielä, että nämä muiden lasten lapset (siis ne, jotka ovat jo osa täysi-ikäisiä)  ovat jo osoittaneet, että pystyvät huolehtimaan itsestään ja elämästään, tekemällä töitä koulujen loma-ajoilla ja opiskeluiden ohella. Valitettavasti he eivät saa mummilta sitä arvostusta omasta työstään, koska hän kantaa huolen tämän ns hulttioperheen lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan. 

Syytänkin tästä lasten käytöksestä heidän äitiään, joka on viimme vuosina osoittanut oman itsekkyytensä ja hyvin itsekkään käytöksensä todella ikävällä tavalla. 

Miten te ajattelette tällaisesta tilanteesta?

Asia painaa kovasti mieltäni..... Olenko yksin väärässä vai mitä mieltä olette... Lasteni ainoalla isovanhemmalla, mieheni äidillä on 5 lasta ja 10 lastenlasta. Nyt kun ukki eli mieheni isä kuoli, huoli mummista kasvoi kovasti. Tällä hetkellä 3 lasta perheineen asuu samalla paikkakunnalla mummin kanssa, vaikka välimatkaa on useita kymmeniä kilometrejä. Jostakin syystä vastuunkanto mummista on kaatunut kahden perheen osalle, mieheni yksi sisko (ei asu edes samalla paikkakunnalla) huolehtii olosuhteisiin nähden hyvin mummista ja toinen perhe on meidän perhe. Sitten on kaksi perhettä, jotka elävät kuin asia ei heille kuuluisi. Ja sitten on se yksi perhe, joka aiheuttaa mummille eniten huolta ja murhetta. Vanhemmat eronneet ja heidän lapset, jotka käyttävät mummin hyvyyttä hyväkseen ihan surutta, joskin kyllä olen sitä mieltä, että vanhempien olisi pitänyt jo aikaa sitten opettaa, että mummilta kerjäämistä ei saa tehdä eikä se ole mitenkään hyväksyttävää!!!! Mutta miten toimia, minua henkilökohtaisesti loukkaa kovasti, että mummi työntää surutta rahaa yhden perheen lapsille, jotka sitä suoraan mummilta pyytävät ja 8 muuta jää silloin eriarvoiseen asemaan, vaikka kaikkien kanssa mummilla on hyvät välit. Esim toinen heistä soitti mummille, että hän niin kovasti haluaisi älypuhelimen ennen joulua kun hänellä on sellainen pikkupoikien puhelin, niin siihenhän mummi vastasi, että pitääköhän mummin se sinulle ostaa. Tarinan mukaan (minähän ne tarinat saan kuunnella, koska käyn siellä eniten koko perheestä ja kuuntelen ne vielä joka kerta kun käyn, koska hän ei muista onko jo kertonut minulle) hän osti puhelimen, kun eihän se saa opiskelijana kuin alle 500 e tukea kuukaudessa. Arvatkaapa miltä se tuntui, kun oma lapsi ei saa euroakaan tukea, koska vanhemmat on yrittäjiä ja velansisällä on pakko maksaa itsetienattua rahaa isompana palkkana, jotta saa isot velat maksettua. Käteenjäävästä rahasta näissä opintotukiasioissa ei puhuta mitään :( 

Eipä silti, että olisin oman lapseni antanut edes mummilta pyytää, koska minusta se ei ole mummin tehtävä tukea yksittäisen lapsen elämää, jos  kuten tämän puhelinta pyytävän lapsen molemmilla vanhemmilla on kuitenkin varallisuutta ja myös rahaa esimerkiksi itsellä lomailla ulkomailla samaan aikaan. Taustatietona vielä, että nämä muiden lasten lapset (siis ne, jotka ovat jo osa täysi-ikäisiä)  ovat jo osoittaneet, että pystyvät huolehtimaan itsestään ja elämästään, tekemällä töitä koulujen loma-ajoilla ja opiskeluiden ohella. Valitettavasti he eivät saa mummilta sitä arvostusta omasta työstään, koska hän kantaa huolen tämän ns hulttioperheen lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan. 

Syytänkin tästä lasten käytöksestä heidän äitiään, joka on viimme vuosina osoittanut oman itsekkyytensä ja hyvin itsekkään käytöksensä todella ikävällä tavalla. 

Miten te ajattelette tällaisesta tilanteesta?

No ei- me ollaan meidän suvussa semmosia "varhaisherännäisiä" ja aika vähän on meidän lapsilla edes samanikäisiä serkkuja. Ovat siis ainoat ja ekat lapsenlapset. Ja isovanhemmat on vähän päälle viidenkymmenen eli hyväkuntoisia ja työelämässä vielä.



He ovat usein sanoneet, että on ihan erilaista olla lasten lasten kuin omien lasten kanssa aikoinaan: lapsenlapsia voi hemmotella ja tehdä aina kaikkea kivaa. Sitten voi äidiltä salaa välillä "uhkailla" (sillon, kun meno yltyy hurjaksi), et jos ette oo kunnolla, niin kerron äitille, et ootte ollu tuhmia :) Eli myö ollaan nyt niitä tiukkiksia ja pahiksia mitä omat vanhemmat aikoinaan oli meille... :D Lapset ei kyllä millään usko, kun kerrotaan mimmonen päällepäsmäri ukkikin on aikoinaan ollu ja mitä kaikkia juonia myö keksittiin, että saatiin koiranpentu ja päästiin yökylään..



Mut meillä on kyllä tiiviit välit sisaruksiinkin. Minusta perhesuhteet on aivan erilaisia kuin esim. ystävyyssuhteet, sillä ystävät olen voinut itse valita. Perheessä ja suvussa taas on ihmisiä joiden kanssa ei normaalisti tulisi ystävystyttyä, mutta jotenkin vain silti tullaan toimeen. Kai se sukulaisuus on yhdistävä tekijä ja sen vuoksi katsoo paljon asioita suurempireikäisen seulan läpi.



Nykypäivänä vaan ei ole enää niin itsestäänselvää tuo nimenomaan YHDESSÄ toimiminen. Minusta olisi älytöntä siirtää kasvatusvastuu omista lapsista vanhemmille, niin, että lapset viettäisivät siellä hirveän paljon aikaa ihan yöpymällä (ellen sairastuisi vakavasti tms. jolloin tilanne olisi eri ja avuntarve todellinen).



Meillä ei ehkä ole ollut koliikkivauvaa, mutta itkuisia vauvoja kylläkin. Ja väsyttänyt on vietävästi. Riitaakin on miehen kanssa tullut kylvettyä hormonihuuruissa ja monta kertaa olisi tehnyt mieli pikkulapsiaikana pakata kamat ja karata vanhempien luokse lasten kanssa. Mutta minulle on vanhemmat pienestä asti tolkuttaneet, että vaikka niitä lautasia hajoaisi, voimat olisi loppu ja kuinka olisi kiukku ja angsti päällä, niin pulmat on parempi kohdata paikan päällä. Loppujen lopuksi se vain puhdistaa ilmaa. Ongelmien hautaaminen ja paikalta karkaaminen paisuttaa vain ongelmia jossain pinnan alla.



Niinpä meillä ei olekaan sitä kahdenkeskistä aikaa ja hermolepoa vietetty tuollaisista "pätevistä" terveyteen ja lasten sairasteluun (koliikkiin tms.) johtuvista syistä. Ja tavallaan hyväkin näin. Aika kultaa muistot ja nyt, kun taaksepäin katsoo, niin voidaan miehen kanssa muistella kaikkia niitä valvottuja öitä, vauvan heijaamista, nenäfriidan ensikäyttöä, oksennustauteja... ja hymyillä, että kyllä se oli hauskaa. :D Vaikkei niissä sillä hetkellä mitään koomista ollutkaan.



Tuntuu, et nykypäivänä perhearvot on jotenkin ihan hakusessa: erotaan herkästi ja parisuhteet on kertakäyttöisiä- niitä ei muka saa korjattua!



Ja anoppi ja appi ja omat vanhemmat on kuin itse pääpiruja joiden kanssa on kertakaikkiaan mahdoton tulla toimeen (vaikka pieni perehtyminen historiaan kyllä selvittäisi nuorille äideille paljon asioita, miksi ne vanhemmat naiset on mitäkin mieltä ja asian tiimoilta saa aikaiseksi oikein mielenkiintoisen kahvikeskustelun).



Mummini on vielä elossa ja kutoo palvelutalossa sukkia ja lapasia lapsen lapsilleen ja lapsen lapsen lapsilleen semmoista tahtia, että sillä saisi jo tehtaan pystyyn. Niin minulle on sanottu, että meidän pitäisi estellä mummoa kutomasta, kun se rasittaa häntä liikaa.



Itse olen hoitoalaa opiskelleena sitä mieltä, että kaikenlainen tekeminen on ainoastaan hyväksi vanhemmille ihmisille. Vielä parempi, jos se tekeminen on jotain konkreettisesti hyödyllistä ja antaa tekijälleen iloa. Mummin villasukat on semmoisella käsityötaidolla tehdyt, että en voi kuin ihmetellä miten kummassa puolisokea ja jäykin käsin kutova mummi voi saada sellaista jälkeä aikaiseksi. Välillä hän saa naapurimummoiltaan hyviä vinkkejä ja neuvoja uusista langoista tai tekniikoista ja kokeilee jotain uutta. Ei tulisi mieleenkään käskeä mummia vaan lepäämään tekemättä mitään. Soitan hänelle joka viikko ja kannustan aina kokeilemaan uusia asioita, kerron mitä toimintoja olen löytänyt netistä heidän paikkakunnaltaan (mummi käyttää kyllä nettiä itsekin)ja kyselen mitä kaikkea hän on tehnyt ja kenen kanssa. Kuuntelen myös uusimmat juorut (tunnen osan muistakin vanhuksista palvelutalossa).



Mutta joo. :) Pitipä purkautua. Hyvä, että perhearvoja vielä löytyy. Luulin jo niitä katoavaksi luonnonvaraksi...

perheen sosiaaliseen verkostoon. Surullista jos näin ei ole. Lapsenlapsille on suuri rikkaus oppia tuntemaan isovanhempia ja viettää heidän kanssaan aikaa, myös joskus ilman vanhempien läsnäoloa. Meillä omat vanhempani ovat mukana elämässämme ja ottavat joskus lapsia yökylään tai tulevat meille hoitamaan (välimatkaa reilu 200km). Miehen vanhemmat ovat etäisempiä, joskus tulevat meille kylään tai auttamaan lasten kanssa, mutta kyllä heidän suhteensa lapsiin on hyvin etäinen verrattuna toisten isovanhempien suhteeseen. Olen onnellinen että vanhempani ovat kiinnostuneita lapsistani ja haluavat olla tukemassa meidän perheen elämää läsnäolollaan ja avullaan. Ilman heidän tukeaan, ei parisuhteemmekaan olisi niin kukoistava, minkä ansiosta myös lapset voivat hyvin. Kyllä lapsiperheet tarvitsevat verkostoa, eikä se ole isovanhempien hyväksikäyttöä.

asuvat samalla paikkakunnalla kuin me. Isovanhemmat ovat mielellään ottaneet lapsia yökylään ja kuskanneet harrastuksiin. Toisen puolen isovanhemmat ovat ostaneet vaippoja ja ruokaa (eivät ikinä tulleet tyhjinkäsin kylään) ja antaneet rahaa lahjaksi. Jopa lasten siedätyshoitoon isovanhemmat kuskasivat lapsia ja kotiin tuodessa kävivät vielä kaupassa ostamassa pari kassillista ruokaa.



Hyvin harvoin olemme pyytäneet, että lapset pääsisivät yökylään tai muuten hoitoon, yleensä aloite on tullut isovanhempien puolelta. Rahan ja ruuan tuomisen lopettamiseen piti käydä iso vääntö ennen kuin suostuivat lopettamaan.



Meidän lapset ovat nyt nuoria aikuisia ja läheiset välit isovanhempiin ovat säilyneet. Lapset soittelevat mummuloihin, käyvät kylässä, kuskaavat autotonta mummia, käyvät tekemässä lumitöitä tai kopistelevat mattoja. Toinen ukki ja mummi joutui välillä olemaan viikkoja tk:n vuodeosastolla, mutta yhtään päivää ei mennyt, etteikö joku käynyt katsomassa.



Me saimme aikoinaan paljon apua vanhemmiltamme ja nyt heidän ikääntyessään annamme apua heille.

Jos olet 30v, luulisi sinun ymmärtävän, että perheitä ja elämäntarinoita on erilaisia.



Tai sitten toiset eivät ymmärrä koskaan ja elävät laput silmillä siunaillen ja huokaillen koko elämänsä toisten elämää.

väliä. Surullista on ollut katsoa sellaistakin, jossa ne ekat lapsenlapset on hyysätty viimesen päälle ja muutaman vuoden nuoremmat serkut saa kyllä huomiota, muttei puhettakaan, että kuskattaisiin harrastuksiin tai säännöllisesti oltaisiin lapsenvahtina/pidettäisiin yökylässä.



Ja se ekojen lastenlasten etulyönti asema vaan jatkuu, koska he ovat tietysti aina niitä isoimpia ja tutuimpia, joiden kanssa on "helppo olla".



Minusta on ollut kiva, että appivanhemmat otti meidän kolmen lapsen kanssa aika rauhallisesti. Olivat iloisia ja kyläilivat ja satunnaisesti pitivät koko päivän heillä tai tekivät päiväretken jonnekin, muttei mitään jokaviikkoista jeesimistä. Nyt kun heillä yhteensä kuusi lapsenlasta, jaksavat "pitää yllä" samanlaista palvelutasoa kaikille.



Luulen, että tämä on paljon auttanut siihenkin, että miehellä on sisaruksiinsa hyvät välit ja serkuksia hoidellaan myös me ristiin eikä kenenkään tarvi kilpailla isovanhempien huomiosta, kun kaikki saa sitä sopivasti.



Meidän tapauksessa tuo ap:n kuvailema systeemi ei ainakaan toimisi, koska jos kolmessa perheessä kävisi noin tiivisti auttamassa ei riittäisi isovanhempien aika eikä energia.



Eikä puolustus minusta ole maantieteellinen erokaan. Miehen perheessä yksi sisaruksista ei asu edes samassa maassa, mutta he saavat sitten pitemmän pätkän kerrallaan ja isovanhemmat pitävät niitä lapsia lomilla useamman päivän. Me lähempänä asuvat nähdään tiuhempaan, mutta lyhyempiä aikoja kerrallaan. Eli huomio ja "apu" menee aika tasan vuoden mittaan.

Ongelmaa. Mun äitini kyllä auttaa pyydettäessä ja tykkää mummutella, mutta ei jaksa pitkiä aikoja kerrallaan ja haluaa joka päivä lapselta/lapsilta omaakin aikaa. Se on hänelle tärkeää. Se apu ja tuki, minkä hän antaa, on tärkeää ja otan sen kiitollisena vastaan. Hän kyllä osoittaa monella lailla ajattelevansa lapsia, ostaa silloin tällöin vaatteita (ei olisi pakko) ja antaa neuvoja (vaikka ei tarvitsisi).



Miehen vanhemmille taas oma aika on niin tärkeää, että jo lyhyt visiitti on liikaa. He ovat luvanneet hoitaa tarvittaessa, mutta en ole halunnut pyytää, kun jotenkin kaikki vaan on niin kamalan vaikeaa. He eivät koskaan muista lapsia, eivät yleensä onnittele synttäreilläkään (lahjoista puhumattakaan). Kysyvät joskus, mitä kuuluu, mutta eivät kuuntele vastausta.



Ovat he lastenvaunut meille ostaneet, mikä oli tietysti enemmän kuin tarpeeksi (rahassa). Mutta jotenkin tuntuu nyt, että se oli "alta pois hoidettava velvollisuus" ja sen jälkeen voikin olla hiljaa.

_tuntui_ siltä tai ei. Jo pelkkä rahallinen etu on huomattava.

Ja moni pitääsitä näemmä normaalina ja tavoiteltavanakin.



Toivoisin kyllä hyvin hartaasti, että sitten jonain päivänä omien lastenlasten elämässä saisin olla osallisena...



Omiin vanhempiini ja miehen vanhempiin on fyysistä väliatkaa niin paljon, ettei voi oikein vertailla.

Minä olen onnellinen ja kiitollinen, että saan olla osallisena lapseni ja hänen perheensä arjessa.



Se, että lapsenlapsemme tulevat meille - niin päiväkodista aiemmin haettuina kuin suoraan koulusta - on tietenkin suuri apu lapsellemme.



Mutta ensisijaisesti sillä on merkitystä näille pienille ihmisille - kun he kasvavat aikuisiksi, on heillä muistona mummin ja vaarin kanssa viettämänsä hetket ja päivät.



Me emme torpedoi lapsemme ja hänen miehensä kasvatusperiaatteita, joita kunnioitamme, vaikkemme ole kaikessa samaa mieltä. Mutta annamme sylimme ja aikamme, ilomme ja innostuneen läsnäolomme perinnöksi lapsenlapsillemme.



Ja samalla on lapsellamme aikaa hoitaa niin työnsä ja parisuhteensa....



Niin - emme ole vielä eläkeikään ehtineitä, mutta työaikamme on joustava; vaari kun on osa-aikaeläkkeellä ja minulla on työssäni liikkumavaraa.



Kaikilla ei ole meidän mahdollisuuksiamme tukea lapsiaan, joten lienemme etuoikeutetussa asemassa.

ja toiseen mummolaan esikoinen on tehnyt yökyläilyjäkin.



Lisäksi isovanhemmat tosiaan saattavat ostaa vaatteita lapsille.



Silti en koe, että jotenkin riistäisimme heitä. Tänä vuonna esikoinen on ollut kerran yökylässä mummolassa eikä muita hoitokertoja ole ollut. Perheenä olemme kyllä kyläilleet.



En usko, että annamme niin paljon takaisin, mitä isovanhemmat antavat meille, vaikka siis välillä erilaista apua tarjoammekin. Onneksi tiedän, että isovanhemmat nauttivat lastenlastensa tapaamisista. Silti varsinkin esikoiselle mummit ja papat ovat niin tärkeitä, että tasan tämä homma ei mene millään - vielä. Mutta sekin aika tulee, kun he tarvitsevat enemmän meitä, ja tässähän me sitten olemme.

Aloin jo epäillä, että minulla on arvoissa jotain vikaa, kun jakuvasti törmää siihen, että tuo isovanhempien kanssa yhteistyössä kasvattaminen on aivan väärin niin lapsia kuin isovanhempia kohtaan ja on vaan merkki siitä, että vanhemmat eivät

a)välitä lapsistaan

b) ovat hankkineet lapsia ajattelematta taloudellista pärjäämistään

c) eivät ole ehtineet olla tarpeeksi kahdestaan ennenkuin hankkivat lapsia ja siksi ottavat sitä omaa aikaa lasten synnyttyä viemällä lapset isovanhempien luokse hoitoon.



Me ollaan hirveän paljon tekemisissä vanhempiemme kanssa ja he tulevat usein meille kylään sopimatta ensin ja myökin saatetaan päiväkävelyllä piipahtaa mummolassa juomassa kahvit. Nyt, kun meillä on kotona vauva, niin isovanhemmat myös kuljettavat isompaa lasta harrastuksiin, jos mieheni on iltavuorossa (vauva käy kuudelta illalla iltatoimille ja harrastukset kestävät seitsemään tai kahdeksaankin illalla). Joskus mummi on tullut tekemään vauvan iltatoimet ja minä olen vienyt harrastuksiin.



Jotenkin vain tiiviit välit ovat tuntuneet luonnolliselta eikä sitä oikeastaan mitenkään laske, että mitä kaikkea on "velkaa". Äiti on minulle edelleen äiti, vaikka olen jo pian kolmekymppinen. Silloin, kun odotin yhtä lapsistamme ja raskaus oli poikkeuksellisen vaikea, niin äiti kävi jopa välillä siivoamassa meillä kotona, kun minun piti vain maata vaaka-asennossa ja mies oli paljon töissä. Hän myös ulkoili isompien lasten kanssa (kävi kirjastossa, kaupungilla jne.)



Ollaan myös kerran vuodessa tehty miehen kanssa viikonloppumatka kahdestaan ja lapset on viety sinne mummolaan (jaettu itseasiassa mummojen kesken ja mummot on tehny sitten "vaihdon" puolivälissä- eli yksi yö toisella mummolla ja toinen toisella.) Ja ihan vaikka saadaan sitä kahdenkeskistä aikaa melko hyvin myös iltaisin jne. Muutaman kerran vuodessa jommankumman äiti tulee nukuttamaan lapset meille ja me käydään leffassa ja syömässä ja tullaan sitten myöhemmin kotiin päästämään mummo omaan kotiinsa. Mummit viettää meillä niin paljon aikaa muutenkin, että he osaavat olla kuin kotonaan eivätkä kainostele tehdä itselleen iltapalaa ja röhnöttää sohvalla, kun lapset ovat käyneet nukkumaan. :) Kaapin sisällötkin on heille ennestään tuttuja.



Mutta kai se on niin, että nykyään tavoitellaan enemmän sitä itsenäistä pärjäämistä ja ettei tarvitse olla riippuvainen mistään tai kenestäkään: pitää pärjätä ilman miestä, ilman vanhempia, ilman valtiota. Kaikesta on pyrittävä selviytymään itse ja yksin. En vain tajua mitä hyvää siinä loppupelissä on?

Mulla itsellä on sekä omien että appivanhempien luo matkaa eli tuo ei ole mahdollista meille, mutta minusta teidän systeeminne ei kuulosta hyväksikäytöltä. Mutta tuo aiempi ketju, jossa ne lapset luuhasivat siellä usein öitä, jopa niin että koliikkivauva viedään viikonlopuksi mummolaan (isovanhemmat on viikolla töissä) niin on todella hyväksikäyttöä. Sitten kun näillä isovanhemmilla oli kait 4 samanlaista hyväksikäyttäjää niin en ihmettele jos väsyttää. Olen joidenkin vanhempien ihmisten kanssa jutellut ja sanovat, että vanhemmiten se viikonloppu menee ihan oikeasti työviikosta toipumiseen ja ei aina meinaa riittääkään. Sitten jos et saa edes nukkua, kun sulla on siellä vauva huutamassa tai aina joku lapsenlapsi yötä niin kamalaahan se on. Pari tuntia illassa on aika lailla eri asia kuin yökyläily. Ja onko sun vanhemmilla paljon näitä lapsenlapsia. jos niitä olisi sen kahdeksan, niin luuletko, että teidän käytöntenne enää voisi toimia noin? Jos isovanhemmat hoitavat kahden lapsen harrastuskuskaukset niin se menee varmaan helposti, mutta entä kuuden, töiden jälkeen?

Olen juuri saanut ensimmäisen lapsenlapseni, miniän vanhemmilla on jo viisi ennestään. Nyt tuntuu siltä, ettei paljon kiinnosta ottaa hoitorinkiin mukaan isän vanhempia. Olisimme mielellämme avuksi, mutta emme halua tunkea kutsumatta. Olemme hankkineet pojantyttärelle vaatteita ja tarvikkeita todella mielellämme, mutta olisimme mieluusti muutenkin avuksi. Nyt meitä pyydetään vain silloin, kun toiset isovanhemmat ovat estyneitä. FB on todella pahoittanut mieleni, kun saan sieltä jatkuvasti lukea päivityksiä siitä, miten toiset isovanhemmat kertovat kokemuksistaan pojantyttären kanssa. En uskalla asiasta edes puhua, kun pelkään, että apuun pyytäminen loppuu lopullisesti. Olen niin surullinen, että yöunetkin tahtovat mennä. Toivon todella, että jos toinen poikani joskus saa lapsia, hänen vaimonsa antaa meillekin mahdollisuudetn.

Kyllä minusta ihan käypä näkökohta on se, miksi isovanhemmat eivät ole kiinnostuneita omien lastensa lapsista?



Miksi eivät halua auttaa omia lapsiaan tiukassa arjessa?



Miksi eivät halua hoitaa omia lapsenlapsiaan?



Se musta on kummallista, vois kuvítella, että ne ihanat lapsenlapset ovat jopa mieluisampia hoidettavia kuin omat lapset?

näitä samoja kysymyksiä olen itsekin pohtinut. miksi vanhempani eivät halua auttaa minua, kolmen lapsen yksinhuoltajaa? rahaa kyllä antavat mutta sellaista henkistä tukea tai elämäämme osallistumista ei tipu. kun meillä oli vain yksi lapsi ja asuimme kaukana he haikailivat että kunpa muuttaisimme lähemmäs. äitini puhui miten kävisi uimassa esikoisemme kanssa jne. no muutimme tänne ja kappas miten kävikään. pyydettäessä hän tuli kyllä auttamaan, kun lapsiakin tuli lisää, mutta vain silloin kun hänellä ei ollut omia harrastuksia tai muita menoja.



sitten kerran pyysin parina päivänä peräkkäin kun toisena päivänä oli neuvola, ja toisena päivänä jokin muu syy, en muista mikä. silloin hän tiuskaisi, että tekisi mieli olla välillä kotonakin. olin niin ällistynyt etten saanut sanaakaan suustani. siihen asti hän oli käynyt meillä vahtimassa lapsia kerran, pari viikossa pari tuntia kerrallaan. kaikki muu aika oli hänelle itselleen, juuri eläkkeelle jääneenä. sen jälkeen vähensin paljon omia tarpeitani. päätin pärjätä mahdollisimman paljon itse.



myöhemmin hän on lipsauttanut pari asiaa joista olen päätellyt paljon. ensinnäkin sen, että häntä ei kukaan ollut auttamassa, kun minä olin pieni. ja toiseksi, kun puhuin serkustani, että miten ikävää kun häntä ei voi oma äiti auttaa lastenhoidossa, kun asuu sen verran kaukana, niin äitini tokaisi että onpa hyvä kun tämä serkkuni ei pääse ilmaiseksi hoidattamaan lapsia äidillään! silloinkin olin niin järkyttynyt etten saanut sanottua yhtään mitään. kaiken lisäksi äitini on antanut ymmärtää, että on hieman vahingoniloinen (!) kun jäin lasteni yksinhuoltajaksi.



tuntuu kuin äitini olisi viime vuosien aikana muuttunut täysin tuntemattomaksi, vähän ilkeäksi ihmiseksi joka ei osaa ajatella kuin itseään ja omaa mukavuudenhaluaan ja jostain syystä on minua, ainoaa lastaan, kohtaan vahingoniloinen. en usko että hän oikeasti rakastaa edes minun lapsiani koska ei edes halua nähdä heitä moneen viikkoon vaikka samassa kaupungissa asutaan. he ovat hänelle eräänlainen statussymboli, koska sukulaiset ja tuttavat tietävät minun olevan yksinhuoltaja, he luulevat äitini auttavan minua paljonkin monenlaisissa asioissa, ilmeisesti äitini on antanut tällaisen kuvan puheissaan. todellisuudessa hän ei ole koskaan auttanut missään muussa kuin lasten vahtimisessa ja senkin hoitaa mielellään niin että lapset katsovat telkkaria mahdollisimman paljon.



olen koko asiasta niin järkyttävän hämmentynyt etten osaa edes olla surullinen tai loukkaantunut.

johtuu aika paljon varmaan siitäkin, että lapsenlapset ovat ensimmäisiä. Toivottavasti isovanhemmat osaavat jotenkin jakaa huomionsa myös muille, tuleville lapsenlapsille tai helposti syntyy katkeruuttaa sisarusten välille epätasa-arvoisesta kohtelusta. Mukavaahan tuollainen yhteisöllisyys on, ei siinä mitään.



Ja kurja juttu tuo jollain että pojan lasta ei ole saanut hoitaa vaikka haluja olisi. Etkö voi sanoa siitä ihan nätisti, että sinäkin tosi mielelläsi olisit läsnä tytön elämässä enemmänkin?