Meidän parisuhde ahdistaa mua. Meillä ei oikeastaan ole enää mitään

joka toinen pv puren hammasta ja ajattelen, et kyllä tää tästä ja kestän siihen asti, et lapset täysikäisiä....sitten kun olen taas yön itkenyt ja valvonut, vannon, että teen vihdoin jotain. Mutta....



Huomenna menossa ekaa kertaa pariterapiaan. Mä rakastan miestäni vielä todella paljon eikä mun puolelta olis tota sisko-veli -asetelmaa...



Miksi joku kirjoitti "laihduta"? Auttaisko se?

Ehkä voisitte tehdä asialle vielä jotain.



T. sama tilanne, mutta ei lapsia

Asumusero "koemielessä" voi olla yksi vaihtoehto todellisten yhdessäolohalujen selvittämiseen, jos lapset ovat riittävän vanhoja.

yhteistä, lapsia lukuunottamatta. Elämme kuin kämppiksinä. Minä olen onneton ja yksinäinen, eniten kaipaan juttukaveria ja hellyyttä. Varsinkin yöllä ahdistaa, nukkuminen kärsii kun kelaan näitä asioita mielessäni. Oikeastaan olisin muuten kypsä muuttamaan pois mutta... meillä on kolme lasta ja heidän kannaltaan katsottuna ero ahdistaa yhtä paljon kuin nykyinenkin tilanne.

Miten sitä sais ton ahdistuksen pois ja oppis elämään pelkkinä kämppiksinä? Miten sais pois tuon hellyydenkaipuun?

Asumusero "koemielessä" voi olla yksi vaihtoehto todellisten yhdessäolohalujen selvittämiseen, jos lapset ovat riittävän vanhoja.

yhteistä, lapsia lukuunottamatta. Elämme kuin kämppiksinä. Minä olen onneton ja yksinäinen, eniten kaipaan juttukaveria ja hellyyttä. Varsinkin yöllä ahdistaa, nukkuminen kärsii kun kelaan näitä asioita mielessäni. Oikeastaan olisin muuten kypsä muuttamaan pois mutta... meillä on kolme lasta ja heidän kannaltaan katsottuna ero ahdistaa yhtä paljon kuin nykyinenkin tilanne.

Miten sitä sais ton ahdistuksen pois ja oppis elämään pelkkinä kämppiksinä? Miten sais pois tuon hellyydenkaipuun?

Onko se todella kadonnut, vaiko vain jäänyt arjen jalkoihin? Tunteeko miehesi samoin? Vaikka olette muuttuneet vuosien varrella, niin olettehan te myös samat ihmiset, jotka aikoinaan rakastuivat toisiinsa.

En ole ollenkaan sitä mieltä, että avioliittoa pitää jatkaa hampaat irvessä "lasten tähden". Omat vanhempani erosivat kun olin pieni ja hirvittää ajatella millaista minun ja sisarusteni elämä olisi ollut jos olisimme kasvaneet näiden keskenään onnettomien ihmisten liitossa. Mutta ennen eroa on joka kivi käännettävä.

yhteistä, lapsia lukuunottamatta. Elämme kuin kämppiksinä. Minä olen onneton ja yksinäinen, eniten kaipaan juttukaveria ja hellyyttä. Varsinkin yöllä ahdistaa, nukkuminen kärsii kun kelaan näitä asioita mielessäni. Oikeastaan olisin muuten kypsä muuttamaan pois mutta... meillä on kolme lasta ja heidän kannaltaan katsottuna ero ahdistaa yhtä paljon kuin nykyinenkin tilanne.

Miten sitä sais ton ahdistuksen pois ja oppis elämään pelkkinä kämppiksinä? Miten sais pois tuon hellyydenkaipuun?

laihduta.

Kun on yhteisiä lapsia mennyt hankkimaan, silloin pysytään yhdessä kunnes lapset on saatu kasvatettua kunnon kansalaisiksi. Muuten se on lasten rääkkäämistä erota vain sillä perusteella että nyt on vähän huonot fiilarit kun ei ukko enää jaksa lääppiä koko aikaa. Olis kannattanut lukea vaikka ihmisen elämänkaaripsykologiaa ennen kuin tekee niin peruuttamattomia päätöksiä kuin yhteisten lasten hankinta...

ja lapsia tärkeämpää yhdistävää tekijää ei olekaan.

Kun on yhteisiä lapsia mennyt hankkimaan, silloin pysytään yhdessä kunnes lapset on saatu kasvatettua kunnon kansalaisiksi. Muuten se on lasten rääkkäämistä erota vain sillä perusteella että nyt on vähän huonot fiilarit kun ei ukko enää jaksa lääppiä koko aikaa. Olis kannattanut lukea vaikka ihmisen elämänkaaripsykologiaa ennen kuin tekee niin peruuttamattomia päätöksiä kuin yhteisten lasten hankinta...

Yksityiskohtiin en mene, mutta paljon tässä on siedetty ja soviteltu viimeisen vuoden aikana. Yksin on vaan niin pirun vaikea pistää parisuhdetta kuntoon. Mä en voi pakottaa toista rakastamaan minua, ei vaikka kuinka rakastaisin itse. On siis joko vain sopeuduttava elämään ilman vastarakkautta tai erottava.