Miksi lapsesta ei ole joukkuepeleihin?

katsoa niitä, mutta sillä ei ole vielä kilpailuviettiä ja ehkä pelkää, että sattuu.

vai olla tulematta kokonaan?

vai olla tulematta kokonaan?

Ei kaikilla ole.

Itse en esim. ymmärrä lainkaan koko kilpaurheilun mielekkyyttä. Pidän liikunnasta, ulkoilusta jne. mutta ei ole koskaan ollut pienintäkään kiinnostusta kilpailla ketään vastaan.

Voi tulla tai voi olla tulematta. Itse opin sietämään kilpailutilannetta mutta en koskaan nauttinut moisesta. Tämä tapahtui vasta yläasteella, kun pääsin ympäristöön, jossa kilpaileminen oli yhteishenkeä kasvattavaa ja kaikki kannustivat toisiaan myös toiset joukkueet.



Toivottavasti lapsesi oppii jossain vaiheessa käsittelemään tunnettaan ja pystyy voittamaan sen, sillä siitä on valtavasti hyötyä tulevaisuudessa.

Voi tietty olla myös niin, että lapsesi pelkää epäonnistumista kavereiden edessä siinä määrin, että ei oikein uskalla yrittääkään. Peli itsessään on kiva, mutta kilpailutilanteessa kokee liian hankalaksi arvostelun ja paineet muiden taholta.



Ainakin mun 6-vuotiaalla oli jalkapallon kanssa vähän tällainen ongelma, omasta mielestään muut osasivat paremmin (joukkueessa olikin muutama tosi lahjakas pelaaja), joten pelitilanteissa haahuili omiaan. Me yritettiin kannustaa ja skarpata, mutta muutos tapahtui oikeastaan vasta sattuman kautta, kun sai pelissä puolivahingossa tehtyä aloitusmaalin ja kaikki kaverit hurrasivat - siitä lähti kasvamaan usko omiin kykyihin.



Joukkuepeleissä kyse on usein kilpailuista vastustajaa vastaan ja vaatiikiin koko joukkuen aikuisilta kunnolla yritystä, että lapset saadaan keskittymään siihen pelaamisen iloon ja jättämään kilpailullisuus vähemmälle.

että niitä harrastaakseen niissä on pakko kilpailla. Suomesta puuttuu vielä kokonaan sellainen urheilukulttuuri, että pelattaisi jalkapalloa ihan omaksi iloksi. Musta on ihan mieletöntä, että lapset laitetaan heti kilpailemaan, jos erehtyvät pitämään jostain jalkapallosta. Mikä järki siinä on, kun eihän lapselle pelaamisen ilo tule siitä kilpailemisesta vaan siitä, että saa harrastaa lajia.

että lapsi ei kestä sitä tunnetta, mikä tulee kun joku ohi juostessaan tönäisee tai hipaisee. Ja silloin puhutaan siitä ihan normaalista kontaktista, mitä joukkuelajeissa väkisin tulee ja mikä kuuluu pelin luonteeseen.



Tosin meidän lapsella ei sitten sujuisi harkatkaan sen paremmin. Meidän lapselle sopivat yksilölajit, missä saa helpommin pidettyä sen henkilökohtaisen reviirin ja koskemattomuuden, joka on meidän lapselle ehdoton.

Pojalla on pienempänä todettu kosketusherkkyyttä. Eli pitäisiköhän kokonaan unohtaa jokkuelajit ja kannustaa poikaa johonkin yksilölajin pariin? Vai voisiko olla niin, että iän mukana asia korjaantuu. Vähän kuin siedätyshoidolla.