Lue keskustelun säännöt.
Tätä tekopyhät ihmiset eivät koskaan sinulle kerro anteeksi antamisesta
09.08.2024 |
Olen huomannut miten ihmiset tälläkin alustalla hyvin mielellään ja niin kauniisti ja ylevästi puhuvat anteeksi antamisen jalosta taidosta. Koskaan he eivät kerro mitään konkreettista ajatusta tai tekniikkaa, miten anteeksi antaminen olisi helpompaa. Koskaan he eivät kerro minkä asteista vääryyttä ovat itse jalossa mielessään anteeksi joutuneet antamaan.
Toisille neuvotaan ylhäältä päin, että kannattaa antaa anteeksi, niin ei sitten itsellä ole paha olla.
No tuo ei auta yhtään ketään. Jokainen tietää jo ilman tuota viisastelua, että loukattuna ja vihaisena on paha olla, ja mieluumin sitä olisi muistamatta koko pahan tekijän olemassa oloa. Sille kun ei voi mitään, että tietyt asiat nostavat muistot pintaan. Ihminen ei voi vaan päättää, että nyt pyyhkin muististani tämän osan pois.
Anteeksi antamisen puolesta saarnaavat ihmiset eivät koskaan täällä ole maininneet, että millaisia asioita he ovat niin sankarillisesti pystyneet antamaan anteeksi, saati miten.
Onko heidän anteeksi antamansa asiat jotain sen tasoisia, kuin että naapuri sanoi sinua möhömahaksi, tai pikkuveli varasti Barbiesi ja poltti sen nuotiossa. Vai onko jotain oikeasti pahaa annettu anteeksi?
Yleensä nuo anteeksi antajat kertovat, vaan antaneensa anteeksi kun vaan päättivät että eivät halua enää kärsiä.
Tuosta tyhjästä löpinästä ei ole mitään hyötyä kenellekään.
Kommentit (10)
Opettavaisten latteuksien toistelu on helppoa. Prosessin syvällisempi ymmärtäminen ja sen soveltaminen käytäntöön ei sitten olekaan. Monella on vain kova halu tulla nähdyksi jotenkin edistyneempänä ja kehittyneempänä ihmisenä, vaikka anteeksianto (tai mikä tahansa muu pidempää työstöä vaativa asia) olisi heillä vielä lähtökuopissaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen antanut anteeksi mm. minuun lapsena kohdistetun henkisen ja toisinaan fyysisenkin väkivallan. Tekijän kanssa en nykyisin ole mitenkään läheinen, mutta ymmärrettyäni hänen taustansa en tunne muuta kuin säälin sekaista myötätuntoa kyseistä ihmistä kohtaan. Elämä noin tunnevammaisena kroonisen kireyden ja sisäisen kiukun kanssa on varmasti aika synkkää ja ankeaa. Olen ikionnellinen, etten ole samanlainen. Miksi kantaisin kaunaa, kun vahingoitan sillä vain itseäni?
No ei kai kukaan huvikseen kanna kaunaa. Minä voin helposti ymmärtää ihmistä, joka ei henkistä ja fyysistä väkivaltaa voi antaa anteeksi, etenkään jos se on kohdistunut viattomaan lapseen sellaisen ihmisen toimesta, kenen kuuluisi olla hoivaava ja rakastava.
Se epäoikeudenmukaisuus ja vääryys on siinä se mitä on vaikea antaa anteeksi, ja hyvin oleellista on myös se katuuko vääritekijä ollenkaan ja onko pahoillaan.
Tuokin, että onko itse samanlainen. Minun on vaikea antaa anteeksi, kun tiedän että en itse voisi tehdä omalle lapselleni moista, vaikka minulle on tehty itselleni väkivaltaa. Niin sinänsä sitä voisi vaatia myös omalta vanhemmalta, kun kerran itsekin pystyy olemaan pientä lasta pieksämättä.
Minun säälini ei ole myötätuntoista, vaan halveksivaa. En voi lapsen pieksämistä antaa anteeksi tai tuntea mitään myötätuntoa tuollaisia kohtaan. En vaan voi. Minulle se on niin halveksittava teko. Etenkin jos on itsekin kokenut miten pahalta se lapsena tuntuu kun vanhempi pieksää. Sitä suuremmalla syyllä sitä pitäisi omille lapsilleen olla parempi.
Vierailija kirjoitti:
Opettavaisten latteuksien toistelu on helppoa. Prosessin syvällisempi ymmärtäminen ja sen soveltaminen käytäntöön ei sitten olekaan. Monella on vain kova halu tulla nähdyksi jotenkin edistyneempänä ja kehittyneempänä ihmisenä, vaikka anteeksianto (tai mikä tahansa muu pidempää työstöä vaativa asia) olisi heillä vielä lähtökuopissaan.
Tulee joskus sellainen olo, että onkohan välinpitämättömyys mennyt joillakin anteeksiannon kanssa sekaisin.
Välinpitämättömyys ja anteeksi antaminen on ihan kaksi eri asiaa.
Minä esimerkiksi olin koko peruskouluikäni rankasti koulukiusattu. En kuitenaan kanna kaunaa niille kakaroille ketkä syrjivät, pahoinpitelivät, herjasivat, uhkailivat ja halventivat minua monta vuotta, niin että pelkäsin mennä kouluun ja itkin kotona salaa.
En aikuisena edes muista noita juttuja, ja jos joku kiusaajani kävelee vastaan, niin en ole tippaakaan katkera.
Minä en vaan välitä tuollaisista pikkujutuista, kun on muutakin.
Minulle he ovat vaan kakaroita ja kakarat ovat tyhmiä.
En ole kuitenkaan mitään anteeksi antamisen prosessia käynyt. En vaan välitä.
Anteeksi antamisen prossesi vaatisi sen, että olisin ensin katkera ja traumatisoitunut.
Minulla on pahempiakin asioita kuin tuo koulukiusaaminen ja niistä olen traumatisoitunut ja mennyt rikki. Niissä olisi anteeksi antaminen paikallaan, mutta en siihen pysty, kun se on niin vaikeaa.
Siksi minua ärsyttää nämä viisat neuvot täällä, että anna vaan anteeksi niin ei ole sitten itsellä paha olla. Voi vettu.
Vierailija kirjoitti:
Olen antanut anteeksi mm. minuun lapsena kohdistetun henkisen ja toisinaan fyysisenkin väkivallan. Tekijän kanssa en nykyisin ole mitenkään läheinen, mutta ymmärrettyäni hänen taustansa en tunne muuta kuin säälin sekaista myötätuntoa kyseistä ihmistä kohtaan. Elämä noin tunnevammaisena kroonisen kireyden ja sisäisen kiukun kanssa on varmasti aika synkkää ja ankeaa. Olen ikionnellinen, etten ole samanlainen. Miksi kantaisin kaunaa, kun vahingoitan sillä vain itseäni?
Olisitko lakannut kantamasta hänelle kaunaa, jos hänellä ei olisi ollut tekojaan selittävää taustaa, vaan hän olisi harjoittanut väkivaltaa pelkästään sen harjoittamisen ilosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mjoo sadistisille tai muuten typeryyttään pahasti loukanneille ihmisille on vaikeaa ja turhaa antaa anteeksi. Sellainen on jonkinlaista itsensä alentamista.
Yleensäkin en välitä ideasta että kärsimystä kokeneen harteille lankeaisi vielä joku perusteellinen, vaativa itsenäinen anteeksiantoprosessi samalla kun toinen osapuoli vain elää elämäänsä. Kuten joku tuolla ylempänä sanoin, asia vain lakkaa olemasta, jää taakse ja tulee muita asioita elämään.
Uskon oikeuteen ja reiluuteen ja sitä ei yhden ihmisen marttyyrius ole.
Vierailija kirjoitti:
Mjoo sadistisille tai muuten typeryyttään pahasti loukanneille ihmisille on vaikeaa ja turhaa antaa anteeksi. Sellainen on jonkinlaista itsensä alentamista.
Yleensäkin en välitä ideasta että kärsimystä kokeneen harteille lankeaisi vielä joku perusteellinen, vaativa itsenäinen anteeksiantoprosessi samalla kun toinen osapuoli vain elää elämäänsä. Kuten joku tuolla ylempänä sanoin, asia vain lakkaa olemasta, jää taakse ja tulee muita asioita elämään.
Uskon oikeuteen ja reiluuteen ja sitä ei yhden ihmisen marttyyrius ole.
Niin ja erityisesti naisilta yleensä oletetaan anteeksiantoa. Mitäköhän johtuisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ainakin kostan. Sitten ollaan sujut.
En halua kertoa mitä olen anteeksiantanut, mutta kyse väkivallasta.
En ole ihmisen kanssa tekemisissä, en unohda. Nämä ei kuulu tähän anteeksiantoon. Jumala unohtaa, ihminen ei kykene, eikä unohtamista ihmiseltä voi odottaakaan.
Lopulta itseni vuoksi annoin anteeksi, en tämän tyypin.
Tie anteeksiantoon oli vuosien prosessi. Kamala prosessi. Yhdessä vaiheessa vain itkin vuosi tolkulla ja yhdessä vaiheessa vihasin. Kun nämä ja muutama muu vaihe oli läpikäyty, anteeksianto itseni takia oli mahdollinen. Anteeksianto ei tapahtunut hetkessä tai ollut helppo. Se oli prosessi.
Olen antanut anteeksi mm. minuun lapsena kohdistetun henkisen ja toisinaan fyysisenkin väkivallan. Tekijän kanssa en nykyisin ole mitenkään läheinen, mutta ymmärrettyäni hänen taustansa en tunne muuta kuin säälin sekaista myötätuntoa kyseistä ihmistä kohtaan. Elämä noin tunnevammaisena kroonisen kireyden ja sisäisen kiukun kanssa on varmasti aika synkkää ja ankeaa. Olen ikionnellinen, etten ole samanlainen. Miksi kantaisin kaunaa, kun vahingoitan sillä vain itseäni?