Siis onko tää jokin hormoneista johtuva, biologinen juttu vai millä tän voi selittää

En todellakaan ole äitityyppi. Raskaus-, vauva- ja pikkulapsiaika on mielestäni 90-prosenttisesti aivan hirveää, rasittavaa, väsyttävää ja ärsyttävää. Kun lapsi tulee lähemmäs 3 vuotta, alkaa helpottaa ja sitten on 90-prosenttisesti kivaa ja helppoa.



(joo en tietysti näytä tätä muksuille, mutta käsi sydämellä, näin olen kokenut)



Ja aina tuota kamalaa vaihetta eläessäni päätän ja vannon ja kirjoitan itselleni muistilappuja, miten hirveää onkaan, etten vaan vahingossakaan kävisi enää yhtään kertaa tuota vaihetta läpi, eli tekisi lisää lapsia.



Ja kuitenkin, kun tuo 3 vuotta on kulunut ja alkaa helpottaa, mä huomaan saavani itseni kiinni ajattelemasta sitä, että mitä jos vielä yksi...



Tää oikeesti on omituista, tän on pakko johtua jostain järjenvastaisesta, eli hormoneista tai mistä lie?



Ja siis ei meillä mitään isoa lapsilaumaa ole nytkään, ja olen melko varma, ettei enempää tehdäkään, mutta silti en voi olla hämmästelemättä, mistä ihmeestä mulle näitä ajatuksia päähän oikein tulee?

Samanlaisia kokemuksia muilla?