Tuleeko muille mietintä mitäs nyt silloin kun lapset aikuisuuden kynnyksellä?

Ei ole tuota ongelmaa kun lapset on saatu hoidettua nyt pitää hoitaa omia muistisairaita vanhempia, olispa joskus aikaa itselle

Kyllä tuli. Muutettiin miehen kanssa mökille pysyvästi ja ostettiin asuntoauto, jolla retkeillään paljon. Alkoi ihan uudenlainen oma elämä 😊

Onhan se sellaista, mun ainoa lapsi muuttaa pian pois, mietin mistä sitten löydän tekemistä ja merkitystä elämään. Miestä ei ole. Jotain harrastuksia keksittävä.

Olen ollut ihan tyytyväinen kaikkeen. Mutta mä kyllä vielä lasten asuessa kotonakin tein kaikenlaisia omia juttuja. Ainoastaan pikkulapsiaikana oli 24/7 sidoksissa lapsiinsa, mutta jo silloin, kun kuopus meni ekalle luokalle kouluun, mä lähdin työn ohessa opiskelemaan uutta alaa. Huomasin nimittäin jo silloin istuvani töiden jälkeen yksin kotona, kun lapset olivat jossain kavereidensa kanssa. Ja sitä mukaa, kun lapset siitäkin kasvoivat, mun omien harrastusteni ja omien juttujeni määrä lisääntyi. Muuttojen jälkeen tietenkin meni oma aikansa siihen, kun remppasin lasten huoneet muuhun käyttöön. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se sellaista, mun ainoa lapsi muuttaa pian pois, mietin mistä sitten löydän tekemistä ja merkitystä elämään. Miestä ei ole. Jotain harrastuksia keksittävä.

Joo tiedän tunteen, mulla ainokainen muutti pois kotoa kohta pari vuotta sitten (yllättäen). On mulla tosin harrastuksia itselläni ja lapsellakin oli sen verran aikaa vievä harrastus (jonka perässä lähtikin), ettei nyt muutenkaan nyhjätty kaikkia päiviä keskenämme silloinkaan, kun lapsi asui kotona.

Mutta on tämä kuitenkin ihanan vapaata, voi spontaanisti tehdä asioita kun ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Esim. voi mennä vaikka suoraan töistä kaupungille, kun ei tarvitse olla tiettyyn aikaan kotona "ruokkimassa" nuorta urheilijaa.

Musta tuntuu että miehen kanssa ei olekaan mitään yhteistä, en sinänsä haaveile mistään kahdestaan tekemisestä

Kyllä sitä miettii.Molemmat ns. erityislapsia . Toinen vähemmän niin pärjänneet hyvin senkin  jälkeen kun mua ei enään ole mutta toinen vähän enemmän niin se mietityttää että miten pärjää. Varmaan silloinkin kun ovat aikuisia niin no sen näkee sitten miten että pärjääkö ensinnäkin yksin jos asuu  ainakin toinen vai tarviiko edelleen tukea jossain muodossa ja se vaikuttaa toki myös omaan arkeen jos tukea tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu että miehen kanssa ei olekaan mitään yhteistä, en sinänsä haaveile mistään kahdestaan tekemisestä

Tässä kohtaa onkin hyvä tilaisuus alkaa käydä miehen kanssa taas treffeillä ja tutustua, rakastua toisiinne uudelleen.

On vain nautittu siitä että on sitä vapautta ja helppoutta arjessa. Voidaan molemmat harrastaa aktiivisesti ja silti jää hyvin aikaa vielä parisuhteelle. Ja vielä kun opiskelevat lapset käyvät aika säännöllisesti kotona niin ei tässä ole kokonaan siirryttä kahdetaan oloon.

Meillä ainakin tämä on ollut ihanaa aikaa. Ollaan enemmän mökillä, käydään museoissa ja ravintoloissa ja tavataan ystäviä. Ei tarvitse olla aina katsomassa että kotona on ruokaa täsmälleen tiettyyn aikaan tai että lasten vaatteet on pesty.

Onhan tämä hieno aikaa sikälikin kun näkee että lapset pärjäävät omillaan ja pääsevät elämässä eteenpäin. Tulee yhdessä miehen kanssa sellainen ylpeys että nuo me on kasvatettu eikä ole ihan täysin epäonnistuttukaan.