yh:t on kovia...

ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin.

mutta ihan suotta :)

Kiitos vain huomiosta, yksinäistä on välillä, mutta mm. tällaiset viestit piristävät iltaa, kiitos siitä sinulle

mutta se yksinäisyys lasten mentyä nukkumaan,on kurjaa :( .

Ei ole kainaloa,johon käpertyä.

mutta yleensä osaa nauttia siitä hiljaisuudesta ja omasta rauhasta.:) kiitos tästä

kun jälkikasvu nukkumassa.

ole ymmärtänyt ihmisiä, jotka eivät osaa olla yksin.

Ei ole kyse siitä ettenkö osaisi olla yksin, en vain haluaisi olla jokainen ilta näin omineni... Ei me miehen kanssa edes mitään "ihmeellistä" tehdä yleensä iltaisin mutta sekin on kiva, että on vaan joku jonka kanssa istuskella sohvalla ja katsella telkkaria. Joku muukin tässä asunnossa...

mua harmittaa eniten yh:na olemisessa se, että ei ole ketään, joka voisi iloita onnellisistä hetkistä samalla tavalla kun vain lapsen vanhemmat voi :( isä ei siis ole kuvioissa..

vaikka onkin mummoja ja vaareja..mutta se vaan ei ole sama asia..

kyllä sitä yksin kaikki muut jaksaa kun vaan päättää..mut toi on vaan mulle se murheellisin asia..

eli "omaa" aikaa ei ole oikeastaan ollenkaan. Siksi juuri nautinkin hiljaisista illoista kun kaikki kolme muksua on nukkumassa ja minä voin istua sohvalla tai koneen ääressä ja nauttia viinilasillisen.

Nyt seurustelua vuoden verran takana ja lapsikin jo 9-v.

Nautin omasta rauhasta, ajasta ja hiljaisuudesta.

Toisaalta nyt on mukava käpertyä murun kainaloon...



Puolensa kummassakin. Lapsen hoidan yksin, siis se mitä nyt noin iso poju tarvii

nostan yh:lle hattua kanssa oikein toden teolla!!! Enkä välttämättä sen vuoksi mitä ap ajoi takaa (yksinäiset illat päivästä toiseen), vaan ihan vaan siksi että jaksavat kantaa lapsen/lastenhoitovastuun yksin aamusta iltaan ja yöhön, päivästä, viikosta, kk, jne toiseen. Se jos mikä on mahtavaa.

Eikö välillä pelota olla se ainoa aikuinen talossa/asunnossa? Eikö pelota kantaa yksin kaikki vastuu?

Kysymykseni siis ihan ihmetyksestä... ihailen kyllä, että selviätte ja jaksatte :)



t. AP, joka luultavasti liian nynny yh:ksi

Illat ei ole ollenkaan pahimpia. Ainahan sitä voi puhua jonkun kanssa puhelimessa tai katsoa tv:tä. Tai vaikka roikkua netissä ;)

Mutta se on kamalaa, että jos tarvitset apua johonkin (vaikkapa sitten kaupassakäyntiä lapsen ollessa kipeä), niin itse sitä sen sairaan lapsen kanssa kauppaan menet. Ja muutenkin teet kaiken itseksesi. Ja koskaan et tosissaan voi purkaa asioita kenellekään, et iloja etkä suruja. Vaikka kuinka olisi ihania ystäviä, niin ei sitä kuitenkaan ymmärrä sillä tavalla... kuin ihminen, joka asuu saman katon alla ja elää sitä elämää.



Meillä ei ole edes isovanhempia olemassa, joten todella itsekseen sitä saa lapsensa hoidella..

Kerrankin näin, yh ei ole se tuilla elävä munahaukka...



Olen itse ollut yh koko ajan, tämän liki 10v. Aikamoinen erakko minusta on kehkeytynyt ajan myötä ja vanhempana varmaan kylähullu ;) mutta se sosiaalinen verkosto (hieno sana!) joka on aina ollut olemassa, on tässä lähistöllä yhä. Ja muutama muu uudempi, joiden olemassaolosta olen toki kiitollinen.



Kun on lähes 10v "yksin kotona" - siis ainoana aikuisena - on aika hankalaa kuvitella muuta. Tähän tottuu ja sitä alkaa elää. Ja hei, tämmöinen elämäntapa voi usein olla myös vapaaehtoista!



Kaikkea hyvää sinulle, ap! :)

Eikö välillä pelota olla se ainoa aikuinen talossa/asunnossa? Eikö pelota kantaa yksin kaikki vastuu?

Kysymykseni siis ihan ihmetyksestä... ihailen kyllä, että selviätte ja jaksatte :)

t. AP, joka luultavasti liian nynny yh:ksi

Hyvin pärjään, nautin yksinolosta ja rauhasta ja vapaudesta, kun sitä joskus harvoin tarjolla. Toki kaipaan sitä, että voisin jonkun kanssa jakaa ilot ja surut, matkustella ja tehdä ruokaa. JOku joka pitää hyvänä. Lapset onneksi jo siinä iässä, että heidän kanssaan voi keskustella järkeviä ja tehdä asioita, mm. matkustaa ilman, että enää on pelkkä huoltaja matkassa.

Eikö välillä pelota olla se ainoa aikuinen talossa/asunnossa? Eikö pelota kantaa yksin kaikki vastuu? Kysymykseni siis ihan ihmetyksestä... ihailen kyllä, että selviätte ja jaksatte :) t. AP, joka luultavasti liian nynny yh:ksi

Minä olen aina ollut itsenäinen ja itsevarma henkilö ja pärjään kyllä hyvin yksin. Itseasiassa se on joskus jopa helpompaa kun saa tehdä päätökset yksin, eikä tarvitse keskustella tai kenties jopa riidellä jostain asioista.

Raskasta arjen pyörittäminen tietysti on, mutta minulla on muutama hyvä kaveri, joilta saan lastenhoitoapua tarvittaessa. Sitä vain pitää osata pyytää.

t. 11, se totaaliyhäri

vaikka ei jaksa. paras hetki on tosin se, kun saa muksun nukkumaan:) mutta hetkinen...sitten on itse niin väsynyt, että kaatuu sänkyyn. Ei ketään ole tarkoitettu yksin lasta kasvattamaan, joissakin maissa on sanalaskuja, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mutta minkäs teet...

Eikö välillä pelota olla se ainoa aikuinen talossa/asunnossa? Eikö pelota kantaa yksin kaikki vastuu?

Kysymykseni siis ihan ihmetyksestä... ihailen kyllä, että selviätte ja jaksatte :)

t. AP, joka luultavasti liian nynny yh:ksi

Aina olen joutunut kantamaan yksin kaiken vastuun ja elättämään koko perheen - nyt ei enää tarvitse huolehtia "miehestä" ja kestää sen kiukuttelua.

Ja se tulis "suihkukoneella" luokseni , jos antaisin, mutta löi minua ja aiheutti lapselle siten traumat, joten sossut pakotti meidät eroamaan, ettei lasta oteta huostaan.



Olen romuna, mies myös. Tämäkö on sitten lapselle parasta?

Eikö välillä pelota olla se ainoa aikuinen talossa/asunnossa? Eikö pelota kantaa yksin kaikki vastuu?

Kysymykseni siis ihan ihmetyksestä... ihailen kyllä, että selviätte ja jaksatte :)

t. AP, joka luultavasti liian nynny yh:ksi

Itsensä on joutunut kovettamaan aivan älyttömän monen asian, asenteen ja kommentin suhteen ettei masentuisi. Olen niitä yksinhuoltajia jotka ei ole eron jälkeen enää lainkaan seurustelleet ja ollut kaiken vapaa-ajan lapsen kanssa (pian 4 vuotta). Olen ajatellut niin että lapsi on nyt tärkein ja minä tulen kaukana kakkosena. Lapsen isän henkilökohtaista valintaa on vaikeaa ymmärtää, mutta senkin aiheuttaman kivun kanssa oppii elämään.

minä, kahden lapsen totaaliyhäri (ihana sana) en kyllä tajua, että miten ainoat vaihtoehdot on joko olla parisuhteessa ja nyhjätä sohvalla toisen kainalossa, tai istua yksin koneella iltaisin?



Minun parisuhdehistoriani on pitkä ja melko kirjava, ja siihen perustan nykyisen tarpeeni ja haluni olla ilman parisuhdetta. En ole kuitenkaan yksin. Minulla on ystäviä joille voin soittaa niitä iloisia pikapuheluita. Ystävät istuvat iltaa kanssani, jos haluan nyhvätä sohvalla. Voin varmaan sitten mennä vaikka kainaloon, jos sellainen tarve tulee.



Olen täysin tyytyväinen olooni, illat vietämme lasten kanssa, ja kun lapset menevät nukkumaan (ovat tosi pieniä vielä, 4v ja 1v) niin minulla on omaa aikaa vielä useampi tunti illalla hoitaa kotihommia, laitella pyykkejä ja katsella telkkaria. Viihdyn loistavasti näin.

En kuitenkaan kieltäydy ajatukselta, että minäkin vielä joskus suhteeseen päätyisin, nyt se vaan ei tunnu ajankohtaiselta, minulla ei ole nyt resursseja panostaa mihinkään muuhun kuin siihen mitä nyt on, ja mitä nyt teen. Ja kaikkihan sen tietää, mitä tulee suhteesta johon toinen (tai pahimmassa tapauksessa kumpikaan) ei panosta. Sen aika on myöhemmin, nyt on minun ja lasten aika.



Silti en ole KOSKAAN tuntenut itseäni yksinäiseksi. Siitä saan näemmä kiittää rakkaita ystäviäni. Yksin en jaksaisi, enkä ymmärrä miten kukaan jaksaa.