Lue keskustelun säännöt.
yh:t on kovia...
18.02.2011 |
Miten kukaan pärjää yh:na? Mulle riittää satunnaiset illat yksin vauvan kanssa miehen ollessa reissussa! Kun saa muksun nukkumaan, on ihan pöhkö olo yksin hiljaisessa asunnossa... Miten te yh:t jaksatte? Olette kyllä kovia ja hatunnoston ansainneet.
Kommentit (41)
mutta se yksinäisyys lasten mentyä nukkumaan,on kurjaa :( .
Ei ole kainaloa,johon käpertyä.
tekisi mieli haisevan, piereskelevän, sotkevan, ei-kotitöitätekevän kahdenminuutinmuna -äijän kainaloon. Ja ainakin tätä palstaa lukiessa, moni tuollaiseenkin tyytyy. Yksin on vallan ihanaa:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itsekin ollut yh. Se on todella raskasta, mutta siihen tottuu. Mulla oli niin, että kun sain lapset nukkumaan niin rentouduin, ei ollut yhtään tyhmä olo. Laitoin kynttilät palamaan, keitin teetä, luin kirjoja.
itse olin 2 lapsen yh kolme-neljä vuotta. Eron painuttua unholaan sitä nautti iltojen rauhasta, ennen kuin meni itsekin unten maille. Kun lapset oli isällään, monesti oli ulkona tai vain kavereilla tai jossain...
Itse pärjäsin henkisesti hyvin yh:na mutta se varmasti johtui tukiverkosta joka loi turvaa. Vanhempani ja sisarusten perheet asuivat lähellä ja tarvittaessa auttoivat monissa asioissa. Ihan yksin olisin varmasti stressannut tosi paljon, ihan kaikesta!!
Minä en oikein koskaan uskalla ääneen myöntää, että viihdyn oikeastaan lasten kanssa keskenään paremmin kuin parisuhteessa. Jotenkin tätä kammoksutaan, se oletus kun on, että kaikkien pitäisi olla parisuhteessa.
Olen ollut kerran aviossa ja sen jälkeen kokeilin uusperhe-elämää, mutta päätin, että meidän on parempi olla yksin.
Nautin siitä, että minun ei tarvitse olla tilivelvollinen elämästäni kenellekään (tietysti vastuun kannan lapsista).
en tiedä, osaanko laittaa ajatukseni sanoiksi, mutta en ainakaan tällä hetkellä voi kuvitella enää ikinä muuttavani jonkun miehen kanssa asumaan.
Aivan mahtavaa lukea, kuinka hienosti pärjäätte ja olette ylpeitä itsestänne!
Mä olen ite ollut mieheni kanssa yhdessä teini-iästä ja se on ihan mahtava tyyppi vieläkin. Ei ole mikään piereskelevä, siivoton sika tai "kahdenminuutinmuna" vaan oikeasti hyvä mies, ystävä, rakastaja ja isä meidän lapselle. Mulla on heti ikävä sitä, kun olen yksin pitempiä pätkiä kotosalla. Tuli sitten vain mieleeni, että jos sitä ei yht'äkkiä oliskaan, olisin aivan surkea. Ja siitä tosiaan aloin miettiä yh:jen elämää ja sitä, että pitää olla aika jämerä tyyppi, että selviää kunnialla ja jaksaa hoitaa kaiken yksin. Arvostus nousee mitä enemmän kirjoituksianne lukee.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elän elämääni, johon kuuluu kaksi lasta. En mieti pärjäänkö, enemmänkin ehkä mietin ratkaisuja miten jotkin asiat ratkaistaan. Onhan tämä välillä yksinäistä, niinkuin tämäkin ilta ja joskus harmittaakin kun ei ole sitä kainaloa johon käpertyä. Pääosin kyllä nautin kaikesta hiljaisuudesta lasten mentyä nukkumaan. Jos alkaa liikaa ahdistaa, mietin millaista elämäni oli exäni kanssa. Kummasti helpottaa.
Jos nyt ei lasketa petihommia...
Onko joku kotihomma, asennusjuttu, tms, mikä aiheuttaa eniten päänvaivaa ja johon mies olisi ratkaisu?
Off-topic tääkin mutta tuli nyt mieleen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nyt ei lasketa petihommia...
Onko joku kotihomma, asennusjuttu, tms, mikä aiheuttaa eniten päänvaivaa ja johon mies olisi ratkaisu?
Off-topic tääkin mutta tuli nyt mieleen :)
Itse voi opetella kaikki samat kotihommat ja asennusjutut mitkä kuuluisi ns. miesten töihin. (On muuten hassu oletus että miehillä yleisesti olisi nuo taidot hallussa.) Joskus kun tulee eteen esim. joku tosi raskaan huonekalun siirtäminen itsekseen, niin silloin toivoo että olispa apua. Mutta ei siinäkään välttämättä just miesapua tarvitse.
mutta en vaihtaisi tätä parisuhteeseen. En ainakaan sellaiseen suhteeseen, jossa olin exäni kanssa... Olen eronnut 6-vuotta sitten ja seurustelut sen jälkeen vain kaksi kertaa muutaman kuukauden ajan. Omassa elämässä on ihan riittävästi hommaa, joten en vaan jaksa olla huomioimassa miesten tarpeita ja heidän mustasukkaisia exiään. En siis etsi parisuhdetta, enkä kaipaakaan sitä. Jos joku saisi "sukat pyörimään jaloissa", niin uskaltaisin kyllä kokeilla sitäkin.
Rankkaa on silloin, kun joutuu tekemään ylitöitä lasten mentyä nukkumaan. Satunnaisesti se on toki ok, mutta edellisessä työpaikassani oli ajanjaksoja, jolloin oli pakko tehdä ylitöitä viikkojen ja jopa kuukausien ajan. Onneksi sain uuden työpaikan!
Se on myös ikävää, jos on itse kipeänä ja joutuu vaan menemään kauppaan, laitamaan ruokaa yms. kovassakin kuumeessa tai muuten vaan huonossa kunnossa. Onneksi mun vanhin lapsi on jo sen verran iso, että hänestä on paljon apua. On siis käynyt 7-vuotiaasta lähtien tarvittaessa hakemassa kaupasta maitoa yms. Siitä oli todella paljon apua etenkin silloin, kuin nyt jo 6-vuotias kuopus syntyi (lasten isä jätti meidät, kun olin raskaana kolmannesta lapsesta).
Se myös harmittaa, kun lasten sairastuessa on pakko olla itse töistä pois. Mun omat vanhemmat ovat kuolleet, joten heistä ei ole apua. Kavereitani en käytä lastenhoitoapuna. MLL-hoitaja käy meillä silloin, kun on työmatkoja tai menen käymään ystävieni kanssa syömässä, elokuvissa tms. Baareissa en käy, mutta osallistun kyllä työpaikan juhliin (n. 3 krt/v).
En pidä itseäni yksinäisenä, kun on muutama hyvä ystävä. En kaipaa kainaloakaan. Itse asiassa se lähinnä ahdistaa, jos lasten mentyä nukkumaan pitää olla miehen kainalossa. Nautin siis yksin olemisesta. Ehkä muutaman vuoden kuluttua tilanne on toinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai miten pärjää yh:na? No ei ole muuta keinoa kuin pärjätä ja jaksaa, kun lapsen isä ei halua olla missään tekemisissä niin silloin sitä on vain pakko jaksaa. Mä olen yksinhuoltajana suorastaan kateellinen niille, joilla on perheessä isä ja äiti tai edes yhteishuoltajuus. Kieltämättä olis toisinaan ihanaa että olis sitä omaa aikaa muulloinkin kuin illalla lapsen jo nukkuessa.
Itse olin myös "nyhverö", kun erosimme lapseni isän kanssa. Olin hetken ihan hukassa. Oli vaikeaa olla yksin ja kaipasi usein iltaisin miestä viereen.
Yksinhuoltajaksi kasvaa. Surullisinta yksinhuoltajuudessa on, ettei lapsella ole arjessa toista vanhempaa. Syyllisyys erosta painaa, vaikka näin onkin paremmin. Positiivista yksinhuoltajuudessa on juurikin se tunne, että selviää yksin. Oppii tuntemaan itseään ihan toisella tavalla, kun ei voi aina turvautua toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen yksinhuoltajana suorastaan kateellinen niille, joilla on perheessä isä ja äiti tai edes yhteishuoltajuus.
kuin totaaliyksinhuoltajat. Olen kerran törmännyt aivan uskomattomaan sanahirviöön: osa-aikainen yksinhuoltaja. Tämän tittelin oli ominut itselleen tyyppi jolla oli vuoroviikkovanhemmuus ja täysi yhteishuoltajuus. He jotka pystyvät vielä eron jälkeen jakamaan keskenään vanhemmuuden ilot ja surut eivät tiedä yhtään mitään yksinhuoltajien elämästä.
Ja se tulis "suihkukoneella" luokseni , jos antaisin, mutta löi minua ja aiheutti lapselle siten traumat, joten sossut pakotti meidät eroamaan, ettei lasta oteta huostaan.
Olen romuna, mies myös. Tämäkö on sitten lapselle parasta?
Missä on noin viisaita Sossuja??Mun piti muuttaa pois kun sossut meinas antaa lapsen isälle joka on juoppo,väkivaltainen ja narsisti!!
JOS LYÖ KERRAN LYÖ TOISENKIN JA KOLMANNEN usko pois!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aivan mahtavaa lukea, kuinka hienosti pärjäätte ja olette ylpeitä itsestänne!
Mä olen ite ollut mieheni kanssa yhdessä teini-iästä ja se on ihan mahtava tyyppi vieläkin. Ei ole mikään piereskelevä, siivoton sika tai "kahdenminuutinmuna" vaan oikeasti hyvä mies, ystävä, rakastaja ja isä meidän lapselle. Mulla on heti ikävä sitä, kun olen yksin pitempiä pätkiä kotosalla. Tuli sitten vain mieleeni, että jos sitä ei yht'äkkiä oliskaan, olisin aivan surkea. Ja siitä tosiaan aloin miettiä yh:jen elämää ja sitä, että pitää olla aika jämerä tyyppi, että selviää kunnialla ja jaksaa hoitaa kaiken yksin. Arvostus nousee mitä enemmän kirjoituksianne lukee.
AP
eli takana kohta 14v mieheni kanssa
ap
en olisi niin kyyninen että menisin manaamaan kaikille samaa kohtaloa tyyliin "..odotas vaan kun olette olleet yhdessä 16 vuotta...". Ap:n avioliitto voi hyvinkin kestää koko hänen elämänsä ajan ja sitä toivon vilpittömästi. Kaikki eivät onneksi pety rakkaudessa. t. eräs yh
eli takana kohta 14v mieheni kanssa
ap
"Odotas kun tulee 30 tai 50 villitys,teinisuhteet ei kestä =((( "
Voi olla...mutta turha sitä on etukäteen pelätä tai murehtia. Pitänee yrittää vaan tehdä parhaansa suhteen eteen ja toivoa parasta :)
AP
EN kuunaan olisi mennyt hedelmöityshoitoihin sun muihin tuon miehen kanssa jos tämä tietämys olisi hänestä ollut.Erosta 6 vuotta ja helvetillinen piina jatkuu,eikä loppua näy.
Oikeastaan elämä on parempaa kaksin lapsen kanssa mihin jotain juopporetkua,väkivaltaista lihavaa miestä nainen tarvitsee,vielä kun sillä on 1 minuutin muna.
Tottakai minulla on aikuisia ystäviä, sisko, veljen perhe, vanhemmat, isoäidit jne jne.
Mitä ihmettä minä pelkäisin kotonani, omaa varjoani?
Vastuunkantamisesta, minä ainakin kysyn joltakin jos joku asia vaivaa, ei voi olettaa että ainoa turvaverkko on puoliso.