Muita jotka kokevat jääneensä lapsena/nuorena ilman neuvoja ja apuja vanhemmiltaan

Olen 35v ja kipuilen lapsuutta ja nuoruuttani. Sain vanhemmiltani hoivaa= ruokaa, vaatteita, tarvittavat tavarat ja katon pään päälle. Mutta olen kasvanut ilman minkäänlaisia ohjeita, neuvoja saati sitten apua. Minua ei ole opetettu missään, vaan olen saanut pärjätä aina itse. Kukaan ei ohjannut tekemään läksyjä, lukemaan tai auttanut laittamaan esim.suksia valmiiksi koulun hiihtokisoja varten näin esimerkkinä. Minulle ei ole luettu satuja tai leikitty minun kanssa. Minulla ei ole ollut rajoituksia karkin syönnistä (elin karkilla) tai kotiintuloaikoja. Kukaan ei ole katsonut mitä puen pakkasilla päälleni. Minua ei ole auronkorasvattu ja olen polttanut itseni joka kesä. Kukaan ei ole pessyt hampaitani ja muistan kuinka ala-asteella vanhempani ostivat jotain sooda-hammastahnaa ja minulle tuli useita reikiä. En koskaan kertonut vanhemmille että minulla oli reikiä hampaissa. Muutenkin olin omien ajatuksieni kanssa hyvin yksin. Olin arka ja ujo ja pelkäsin paljon asioita. Äitini vain nauroi ja pelotteli lisää, esim sanomalla että hänellä varmaan syöpä yms. Äitini oli myös todellinen marttyyri ja nyt kun olen aikuisena asioita ottanut esille, hän alkaa itkeä että hän on vaan niin huono äiti ja joutaisi varmasti kuolla pois.

Esimerkkejä olisi kirjan verran, mutta jätän tähän. Haluaisin kuulla onko muilla vastaavia kokemuksia? Isosiskoni käy terapiassa äiti-suhteen vuoksi ja itsellä samoja mietteitä. Toisaalta tuntuu että onko kokemukseni vain tyypillistä tuon ajan vanhemmuutta...