Itken vieläkin kun luen tämän runon:
Äiti, minun täytyy jatkaa
Joku kutsuu kulkemaan.
Täytyy taittaa taival matkaa
vaikken tietä tunnekaan.
Siellä missä toisiansa
aallot vievät tansseihin
siellä veden loiskinassa,
siellä olen minäkin.
Siellä missä korkealla
siintää pilvi sulavin
siellä sinipilven alla
siellä olen minäkin.
Äiti,katso kuinka kasvan
kuule kuinka kohisen.
minkä kasvoin viimevuonna
tänään kasvan ohi sen.
Avara on taivaan syli,
tuulen tietä purjehdin.
Pääsky lentää pääsi yli,
siellä olen minäkin.
Älä pelkää, tulen kyllä,
tulen kyllä takaisin.
Iltatuulen hyväilyssä,
siinä olen minäkin.
Joku lähetti sen minulle keskenmenoni aikaan. Nykyään minulla on kaksi lasta, mutta silti aina itkettää jos luen tuon. Samoin tosin itken kun luen tämän:
Me isäsi kanssa seisottiin
Käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
”No nyt se on elämässä.”
Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”
Sinä olit se ihme tietysti
Vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.
”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,
isäs naurahti ja keksi:
”Sen varpaat on puolukan raakileet.” kehto
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.
(Kaarina Helakisa)