Terapia Häpeä

En nyt muista, kuinka tarkalleen ottaen terapiassa käsiteltiin häpeää. Ainakin ihana terapeutti loi sellaisen tilan, jossa oli turvallista keskustella niistä tilanteista, joissa olen tuntenut häpeää. Tehtiin myös mielikuvaharjoituksia ja jotain kehollisiakin. Itsemyötätuntoharjoitukset ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan minun terapiani oli sellaista lempeää, ei mitään syvään päätyyn hyppäämistä, vaikkei se tokikaan mitään mukavaa jutusteluakaan ollut.

Terapiani on nyt takanapäin ja monen asian työstäminen jatkuu edelleen. Mun motto on "moka on lahja". Jos mokaan, yritän suhtautua siihen "jes!" -asenteella ja se toimii yhä useammin. Kaikki me täällä keskeneräisiä ollaan.

Vielä kirja vinkki: Häpeän alkaa

Kovasti tsemppiä -hiljaa hyvä tulee! <3

Korjaan: Häpeän alkemia 

Mulle tuli terapiassa ihan yllätyksenä itsellekin, kuinka paljon kaiken epämääräisen ahmimaan ja juomaan saavan ahdistuksen alla oli nimenomaan häpeää. En tietoisesti ollut erityisemmin sitä tunnetta edes huomannut, yleensä perustunne selvin päin oli lähinnä "epämääräinen vitutus ilman selvää syytä". 

Mutta sieltähän se tunteita enemmän tarkkailemalla paljastui, että minun tunne-elämääni hallitsivat häpeä, ahdistus, kateus ja pelko. Mun häpeä oli niin vaikea tunnistaa, koska ei erityisesti ole nykyhetkessä asioita, joita pitäisi hävetä. Olen syömishäiriöisyydestäni ja alkoholin suurkulutuksestani huolimatta menestynyt elämässä ulkoa katsoen ihan hyvin. On hyvä tutkinto, työ, varallisuutta jne. Ihmissuhteita ei juuri ole, mutta se on oma valintani.

Minä kuitenkin olin jo lapsena omaksunut syvän häpeän, että aina olen huono ja vääränlainen. Lopulta se on johtunut ihan siitä, kun vanhempani ja minä olemme niin erilaisia temperamentteja. Ei äitini paha ihminen ollut tai tahallaan minua lannistanut, mutta hän ei vaan osannut tulla toimeen paljon äänekkäämmän ja vilkkaamman lapsen kanssa. Niinpä se oli jatkuvasti kieltämistä, huutamista, tahtojen taistelua. Ja sen ajan malliin usein sitä häpeällä kasvattamista, että miten sinä nyt taas ja miten pikkuveli ja kaikki naapurin lapsetkin osaa ja on parempia ja vain sinä olet tuollainen nolo huonokäytöksinen mukula. Aina puhuin äidin mielestä liian lujaa, liikuin liian levottomasti, en osannut olla paikallani tarpeeksi, aina minussa ja käytöksessäni oli jotain vikaa ja minun olisi pitänyt muuttua. Sieltä se minun häpeäni on tullut.

Tätä mä oon kyllä aina ihmetellyt, että jos on joku tunne niin mihin se sillä katoaa, että sanoo "mulla on tää tunne".

Jos nyt sitten häpeää jotain järjetöntä esim. ruskeita hiuksia niin ehkä se terapeutti saa jotenkin taottua järkeä päähän ettei tossa ole mitään järkeä ja sitä kautta sitten helpottaa. Mutta jos esim. ahdistaa että rahaa ei ole niin ei se miksikään muutu vaikka kuinka jankkaa "tämä tunne on ahdistus, hyväksyn tämän tunteen, hyväksyn keskeneräisyyden hihi hihihi hihi." Ei ole auttanut vaikka olisi kuinka hengittänyt ja hymissyt ja jumpannut ja mielikuvitellut.

Tosin, en ole koskaan päässyt terapiaan joten en tiedä mitä taikatemppuja siellä tehdään. Olisi kiva jos ne korjaisi munkin nupin noilla höpötaioillaan.

Vierailija kirjoitti:

Mulle tuli terapiassa ihan yllätyksenä itsellekin, kuinka paljon kaiken epämääräisen ahmimaan ja juomaan saavan ahdistuksen alla oli nimenomaan häpeää. En tietoisesti ollut erityisemmin sitä tunnetta edes huomannut, yleensä perustunne selvin päin oli lähinnä "epämääräinen vitutus ilman selvää syytä". 

Mutta sieltähän se tunteita enemmän tarkkailemalla paljastui, että minun tunne-elämääni hallitsivat häpeä, ahdistus, kateus ja pelko. Mun häpeä oli niin vaikea tunnistaa, koska ei erityisesti ole nykyhetkessä asioita, joita pitäisi hävetä. Olen syömishäiriöisyydestäni ja alkoholin suurkulutuksestani huolimatta menestynyt elämässä ulkoa katsoen ihan hyvin. On hyvä tutkinto, työ, varallisuutta jne. Ihmissuhteita ei juuri ole, mutta se on oma valintani.

Minä kuitenkin olin jo lapsena omaksunut syvän häpeän, että aina olen huono ja vääränlainen. Lopulta se on johtunut ihan siitä, kun vanhempani ja minä olemme n

Onko Suomessa, maailmassa, ihmistä, jolta ei löytyisi joku tuollainen kokemus lapsuudesta kun oikein kaivetaan? Kenenkään lapsuus ei tasan varmasti ole ollut niin täydellistä, ettei yhtäkään ns. ikävää tunnetta olisi tullut, ei edes nykyisten pumpulilasten. Suomessa terapiaan pitäisi siis laittaa 100% porukasta. Ehkä se pitäisi tehdä pakolliseksi osaksi peruskoulua, saataisiin homma pois alta ennen aikuisuutta.

Vierailija kirjoitti:

En nyt muista, kuinka tarkalleen ottaen terapiassa käsiteltiin häpeää. Ainakin ihana terapeutti loi sellaisen tilan, jossa oli turvallista keskustella niistä tilanteista, joissa olen tuntenut häpeää. Tehtiin myös mielikuvaharjoituksia ja jotain kehollisiakin. Itsemyötätuntoharjoitukset ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan minun terapiani oli sellaista lempeää, ei mitään syvään päätyyn hyppäämistä, vaikkei se tokikaan mitään mukavaa jutusteluakaan ollut.

Terapiani on nyt takanapäin ja monen asian työstäminen jatkuu edelleen. Mun motto on "moka on lahja". Jos mokaan, yritän suhtautua siihen "jes!" -asenteella ja se toimii yhä useammin. Kaikki me täällä keskeneräisiä ollaan.

Vielä kirja vinkki: Häpeän alkaa

Kovasti tsemppiä -hiljaa hyvä tulee! <3

Tarkoitan tässä nyt erilaista häpeää. En sitä että nykypäivässä jokin asia hävettää tai nolottaa jos esom pitää mennä jonnekin tai sanon hassusti tai väärin jotain. Tarkoitan jotain sellaista häpeää mikä on niin syvällä ettei tunnista esim masennus, ahdistus, uupumus, paniikkioireet johtivat häpeästä joka on meidän sisällä niin syvällä ettei siihen pääse helposti käsiksi. Juurikin tuo häpeä-sana on itselle tässä se vaikea - ihmiset ymmärtävät sen enemmän ns arkipäiväisenä sanansa, kuten koen itsekin ja siksi pitää nyt yrittää ajatusta "säätää" erilain tämän suhteen. 

Vierailija kirjoitti:

Tätä mä oon kyllä aina ihmetellyt, että jos on joku tunne niin mihin se sillä katoaa, että sanoo "mulla on tää tunne".

Jos nyt sitten häpeää jotain järjetöntä esim. ruskeita hiuksia niin ehkä se terapeutti saa jotenkin taottua järkeä päähän ettei tossa ole mitään järkeä ja sitä kautta sitten helpottaa. Mutta jos esim. ahdistaa että rahaa ei ole niin ei se miksikään muutu vaikka kuinka jankkaa "tämä tunne on ahdistus, hyväksyn tämän tunteen, hyväksyn keskeneräisyyden hihi hihihi hihi." Ei ole auttanut vaikka olisi kuinka hengittänyt ja hymissyt ja jumpannut ja mielikuvitellut.

Tosin, en ole koskaan päässyt terapiaan joten en tiedä mitä taikatemppuja siellä tehdään. Olisi kiva jos ne korjaisi munkin nupin noilla höpötaioillaan.

Ihan hiusten väristä ja rahattomuudesta ei tässä mitä kirjoitin ole kyse. Mutta juurikin näin - näinhän me monet ajatellaan että tällaiset asiat ovat niitä mitkä aiheuttavat häpeää. Siksi tämä on itsellekin nyt vaikea asia kun pitää yrittää päästä ihan eri häpeän/häpeäkokemuksen/trauman äärelle. 

Vierailija kirjoitti:

En nyt muista, kuinka tarkalleen ottaen terapiassa käsiteltiin häpeää. Ainakin ihana terapeutti loi sellaisen tilan, jossa oli turvallista keskustella niistä tilanteista, joissa olen tuntenut häpeää. Tehtiin myös mielikuvaharjoituksia ja jotain kehollisiakin. Itsemyötätuntoharjoitukset ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan minun terapiani oli sellaista lempeää, ei mitään syvään päätyyn hyppäämistä, vaikkei se tokikaan mitään mukavaa jutusteluakaan ollut.

Terapiani on nyt takanapäin ja monen asian työstäminen jatkuu edelleen. Mun motto on "moka on lahja". Jos mokaan, yritän suhtautua siihen "jes!" -asenteella ja se toimii yhä useammin. Kaikki me täällä keskeneräisiä ollaan.

Vielä kirja vinkki: Häpeän alkaa

Kovasti tsemppiä -hiljaa hyvä tulee! <3

Kiitos, tuo kirja täytyy ehdottomasto ottaa lukuun/kuunteluun. Kiitos sinulle tsempeistä ja näinhän se on että työstämiset jatkuu koko elämän <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En nyt muista, kuinka tarkalleen ottaen terapiassa käsiteltiin häpeää. Ainakin ihana terapeutti loi sellaisen tilan, jossa oli turvallista keskustella niistä tilanteista, joissa olen tuntenut häpeää. Tehtiin myös mielikuvaharjoituksia ja jotain kehollisiakin. Itsemyötätuntoharjoitukset ovat hyviä.

Kaiken kaikkiaan minun terapiani oli sellaista lempeää, ei mitään syvään päätyyn hyppäämistä, vaikkei se tokikaan mitään mukavaa jutusteluakaan ollut.

Terapiani on nyt takanapäin ja monen asian työstäminen jatkuu edelleen. Mun motto on "moka on lahja". Jos mokaan, yritän suhtautua siihen "jes!" -asenteella ja se toimii yhä useammin. Kaikki me täällä keskeneräisiä ollaan.

Vielä kirja vinkki: Häpeän alkaa

Kovasti tsemppiä -hiljaa hyvä tulee! <3

Tarkoitan tässä nyt erilaista häpeää. En sitä että nykypäivässä jokin asia hävet

Luulen että puhumme kuitenkin samasta asiasta :) Mulle häpeä on sellainen kaiken kattava perusvire, aina taustalla oleva ääni, joka sanoo, että olen vääränlainen, riittämätön, huono. Myös minä, kuten yksi kirjoittaja edellä, olen varsin "menestynyt" pinnallisella tasolla ja silti suoritan vieläkin usein elämää, kun mikään ei riitä itselleni. 

Mutta kuten sanoin; hiljaa hyvä tulee. Asian tiedostaminen on ehkä se tärkein askel ja sen sinä olet jo ottanut.

2.