Nelikymppisenä äidiksi tulleet (jo aikaisempia lapsia)

Ja tuntuu että olen jaksanut vauvanhoitoa paremmin nyt. Tietysti riippuu vauvastakin, mutta jotenkin elämän rajallisuus on jo tähän ikään mennessä selvinnyt, niin että oma vauva ei tuntunut itsestään selvyydeltä vaan jokainen yhteinen hetki pieneltä ihmeeltä : )

Itsekin ajattelin, että varmasti nyt viimeistään osaa nauttia vauva-ajasta - kunhan vain saisi tämän raskauden päättymään onnellisesti.

Isommat olivat 12- ja 9- vuotiata. Hyvin ovat pikkuisen ottaneet vastaan. Se on oikea lellivauva, kun kun neljä ihmistä sitä lellittelee ja hellittelee. Siksipä meille on tulossa (ehkä, aika alkuvaiheessa vielä) vielä pari tuolle kuopuksellekin. Ja noista isommista on uskomattomasti apua. Ihan vaikka lapsen vahdiksi vessakäynnin ajaksi. Sillä on iso merkitys.



Hionisti jaksoin vauva-ajan. Oikeastaan paremmin kuin tuolloin parikymppisenä.

mutta itse olin se toisella kymmenellä ollut isosisko vauvan syntyessä. En hirveästi osallistunut vauvan hoitoon eikä minua kiinnostanutkaan, mutta pikkuveli oli ja on minulle todella rakas. Puhuin hänestä niin paljon ja ylpeydellä, että parikymppisenä jotkut luulivat hänen olevan oma lapseni ja minua luultiin teiniäidiksi:D

Raskausuutinen oli aika ylläri perheen teineille mutta ovat niin ihastuneita vauvaan että tuskin pääsevät aamuisin kouluun lähtemään kun pikkuveli on "niin ihana". Heistä on myös tosi paljon apua eri tilanteissa ja kahden vanhemman sisaruksen keskinäinen nahistelu on kadonnut lähes olemattomiin. Oma kunto hyvä ja kunhan univelat saa alta pois, vois vaikka lisääkin...noin periaatteessa.

Pikkuveljeni on minulle todalla rakas. 9 vuotinen ikäero.

Mutta olen huomannut eroja.

Vanhemmat eivät koskaan menneet vanhempainkokouksiin. Olivat menneet minun nuoruudessani.

Heillä oli taloudellisia ongelmia, joten pikkuveljeni vaatettaminen ei ollut heidän huoli. Hän sai kulkea ryysyissä.

Lopulta isäni jäi tyottomäksi ja rupesi ryyppäämään. Minusta tuli se 17v joka sai itse käydä ulkona vain silloin kun se sopi vanhemmilleni koska minun oli hoidettava pikkuveljeäni ja tavallaan kannoin teiniäidin vastuuta.

Pari kertaa hoidin häntä koko viikonlopun. En riittänyt, hän halusi omat vanhempansa. Joten ei suostunut syomään mitään. Sitten kun he tulivat kotiin kysyivät minulta mitä hän oli syonyt, ja hänen syomälakko tarkoitti sitä että minä en häntä hoitanut.



Aika ikävää, mutta me selvittiin. Itse olen nyt 40 ja en usko että jaksaisisin. Lapset kuuluu tehdä nuorena