Vanhemmat loukkaantuneita kun en halua olla aikuisena tekemisissä

Lapsuuteni oli hyvin traumaattinen. Ensimmäinen muistoni lapsuudesta on vanhempieni riitaisa ja väkivaltainen avioero, olin tällöin hyvin nuori. Muistan vaan välähdyksiä sieltä täältä. Isä katosi puoleksi vuodeksi ja jäimme äidille. Äiti aloittaa pian seurustelemaan uuden miehen kanssa, joka ei edes puhu meille lapsille. Mies muuttaa meille ja hän on täysin tuntematon. Vuosien varrella mies vakuuttaa äidilleni minun olevan mielisairas, joudun käymään lapsena tutkimuksissa mitään niistä löytymättä. Aikuisena olen tajunnut, minun olevani vain todella ahdistunut lapsi ympäristöstä johtuen.

Olin yksinäinen, kukaan ei koskaan jutellut minulle kotona tai kysynyt miten menee. Äiti ja hänen miehensä tekivät kaiken kahdestaan ja saattoivat ilta kymmeneltä tulla kotiin. Meille ei puhuttu. Minulle on jäänyt trauma päästää miehiä lähelleni, koska isäni myös pahoinpiteli minut lapsena tukkapöllyttäen ja huuti, kuin itkin hänen luo menoa. En halunnut mennä, koska uusi vaimo kohteli meitä huonosti. Myöskin usein jouduin kuuntelemaan vanhempieni äänekästä ja irtasta seksielämää aikuisena kun he pyörivät alasti kotona. Teininä äiti haukkui minua huoraksi ja kerroin kuinka pahalta tällainen kohtelu tuntuu, hän haukkuu minua kehitysvammaiseksi, koska jankkasin aiheesta hänen mielestään. 

Toki vanhemmat tukivat rahallisesti minua opintojen aikana, mutta en yksinkertaisesti kestä. Asenne ei ole edelleenkään muuttunut vaan on aivan samanlainen, he kutsuvat minua kiittämättömäksi, koska en halua olla tekemisissä ja sanovat olemme auttaneet rahallisesti kun opiskelit. Olen heidän mielestään pahin ihminen, jota maa päällään kantaa. Olkoot, mutta en vaan kestä näitä ihmisiä, tunnen aina olevani kakkosluokan kansalainen. Nykyään kun minulla on isot tulot, rahapyyntöjä ja siitä vitsailua tulee jatkuvasti. Terapiassa käyn. Mutta kai saan aikuisena päättää ettei näiden kanssa tarvitse olla tekemisissä, kun he eivät ikinä muutu?