Miksi niin moni kertoo rakastavansa kuopusta enemmän kuin esikoista?! Luulin että

Toivoisin tästä enemmänkin kokemuksia ja keskustelua, koska tästä ei totisesti yleensä puhuta!!! Päinvastoin vakiovastaus kuuluu kutakuinkin että rakkaus vain lisääntyy kun lapsia tulee lisää - itse en tosin ole ajatellut että lisääntyy niin päin että uusia lapsia rakastaa aina enemmän kuin edellistä vaan että rakkauden kokonaismäärä vaan kasvaa niin että siitä riittää uudellekin lapselle. Tuntuu ihan kauhealta ajatukselta, että en enää rakastaisikaan yli kaiken tuota lastani, esikoista, jota rakastan nyt enemmän kuin elämää. Eipä ihme, että sisaruksen tulo on lapselle pieni maailmanloppu, niinhän se onkin, etenkin jos on hyvinkin yleistä että äiti rakastaa aina uusinta lastaan eniten. Voihan se olla ihan lajin säilymisen vuoksi jäänyt jäänne; emme hylkää poikasta vaikka on muitakin suita ruokittavana. Kiinnostavaa ja karmeaa. Kiitos kun olette rehellisiä, toivoisin lisää kokemuksia!

ap

Luulin rakastavani pientä tytärtäni maailmassa eniten, mutta kun kuopus syntyi, muuttui suhteeni vanhempaan lapseeni. Toki uhmaikäisenä ja muutenkin haastavalla tempperamentilla varustettu vanhimmainen kyselee hermoja paljon enemmän kuin pieni vauva, joka vielä kaiken päälle on oikein tyytyväinen. Toivon todella, että tämä tunne muuttuu kunhan vauva kasvaa isoksi ja osaan rakastaa molempia yhtälailla. Kaikkein eniten minua pelottaa ajatus siitä, että olen niin itserakas, että rakastan kuopusta koska hän on enemmän minun näköiseni...

ja toki aina se "vauva" on saanut osakseen sellaisia hellyyden tunteita enemmän mutta jokaista lastani rakastan yhtä paljon. Rakkaus on niin paljon isompi juttu kuin satunnaiset tunteet.

Kuitenkin satunnaisesti joku lapsi tuntuu raskaammalta kasvattaa välillä kuin toinen. Mutta jossain muussa tilanteessa se onkin taas joku toinen lapsista. Kun taas se aikaisemmin vaikea voikin tuntua helpolta tässä toisessa tilanteessa.



Jokaisen lapsen kanssa tarvitsee löytää ne tietyt asiat jotka hiovat lähemmäksi. Toisen lapsen kanssa on helpompi jutella ja toisen taas toimia. Itselleni voi joku tietty tapa olla helpompi kuin toinen, mutta onneksi lapset kasvattavat minuakin.



Esikoinen opettaa omalla laillaan eniten, nuorimman kanssa asiat tuntuvat jo tutummalta ja ehkä välillä myös helpommalta. Mutta jokainen lapsista käy kaikki ikävaiheet vielä läpi ja eiköhän nuoremman ollessa samassa iässä kuin esikoinen, niin hänkin tunnu välillä hitusen rasittavalta (esimurkku).



Lapseni ovat erilaisia ja luonteet ovat erilaisia ja itse suhtaudun näihin erilailla. Rakastan silti jokaista ihan yhtä paljon ja kaikki ovat yhtä rakkaita. En todellakaan pystyisi laittamaan lapsiani järjestykseen.

olen itsessäni joskus huomannut ja ihmetellyt, mistä johtuu. Itselläni on kaksi lasta.



Luulen sen liittyvän juuri siihen, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on jotenkin vaikeampaa. Toisaalta tahtoisi kuunnella vauvaa ja toisaalta tuntuu, ettei osaa mitään. Sitten tekee kuten muut käskevät. Ja lopulta kuitenkin päätyy siihen, että olisi pitänyt tehdä omien vaistojen mukaan.



Kaikki koetaan ensimmäistä kertaa ja on jotenkin kovasti paineita kaikesta. Yllätyksenä tulee kaikenlaista baby bluesia, lapsen allergiaa ja mitä milloinkin. Kaikki koliikit ja uhmaiät koetaan ekaa kertaa. On pelkoa, hämmennystä, turhautumista, saattaa tuntea itsensä huonoksi äidiksi, vaikka yrittää liikaakin. Sitten voi käydä niin, että tuntuu, että lapsi vie liikaa aikaa jne.



Toisen kanssa tietää paremmin, mitä on tulossa, osaa pitää paremmin oman päänsä ja kuunnella lapsen tarpeita, voi olla rennompi ja vaan nauttia.

kyllä vastasin,että rakastan KAIKKIA 4 lastani yhtä paljon!

"Kuopusta rakastaa jopa enemmän" toistui useammassakin vastauksessa.. Tuon yhden vastauksen jotenkin ymmärrän, jossa puhuttiin uhmiksesta - on totta kai helpompi tuntea positiivisia tunteita pieneen jokeltelevaan nyyttiin kuin uhmisraivottareen, mutta silti vaikea asia hyväksyä.. Ja tämä ei ole ainoa ketju, jossa olen tällaista lukenut ja olen miettinyt sitä jo aiemmin.

ja se esikoinen teki susta äidin. Kaikki oli uutta ja olit epävarma. Esikoisen kanssa käyt kaikki kasvu- ja kehitysvaiheet läpi oppien ja ihmetellen. Oli se sitten se eka uhmaikä tai teini-ikä. Kuopuksen kanssa olet jo äiti ja selvillä kaikesta ja elänyt sen kaiken jo kerran.



Mutta sanoisin rakastavani lapsiani yhtä paljon, mutta kuopuksen kanssa olen perjaattessa valmiimpi äitinä, mutta kuopus on meillä se haastavampikin lapsi.

Onko sinulla itselläsi kokemusta asiasta vai ihmetteletkö miten tuollainen "rakkauden epätasajako" on mahdollista? Mitä on "äidinrakkaus"; onko kaikkien äitien rakkaus täysin samanlaista? Äiditkin ovat kuitenkin vain ihmisiä...



Rakkaus sitä kuopusta kohtaan voi olla erilaista; kaikkia lapsiaan rakastaa yhtä paljon mutta se pienin on monesti se, jota on "helpoin" rakastaa. Isompia lapsiakin rakastaa mutta isommat lapset (esim. uhmaikäinen) voivat joskus tuntua "epärakastettavalta" suloiseen vauvaan verrattuna.



Omasta kokemuksestani tiedän sen, että väsynyt äiti ainakin kokee rakastavansa sitä pienintään enemmän eikä "jaksa" rakastaa isompia yhtä ehdottomasti... Onneksi lapsillani on myös rakastava isä: hänelle jo olemassa olleet lapset ovat todella rakkaita - rakkaus uutta vauvaa kohtaan puolestaan kasvaa ajan kanssa (mies rakastaa vauvaa heti syntymästä asti mutta miehen tuntema syvempi kiintymys vauvaa kohtaan lisääntyy vauvan kasvaessa). No, eivät meidän lapset ilman rakkautta ole kasvaneet mutta minä tunnen olevani välillä epäkelpo äiti, kun en ole pystynyt rakastamaan yhtä paljon kaikkia kolmea lastani 24/7.

Luulin rakastavani pientä tytärtäni maailmassa eniten, mutta kun kuopus syntyi, muuttui suhteeni vanhempaan lapseeni. Toki uhmaikäisenä ja muutenkin haastavalla tempperamentilla varustettu vanhimmainen kyselee hermoja paljon enemmän kuin pieni vauva, joka vielä kaiken päälle on oikein tyytyväinen.



Toivon todella, että tämä tunne muuttuu kunhan vauva kasvaa isoksi ja osaan rakastaa molempia yhtälailla. Kaikkein eniten minua pelottaa ajatus siitä, että olen niin itserakas, että rakastan kuopusta koska hän on enemmän minun näköiseni...