Ihanaa, kun näin neljääkymppiä lähestyvänä on jo oppinut miten ei kannata alkaa rakentaa ihmissuhteita

Nuorempana olin itsestäni epävarmempii, tasapainottomampi, mustasukkaisempi, pinnallisempi, en tuntenut itseäni, arvojani enkä toiveitani vaan yritin olla jotain mitä en sisimmässäni ollut, koska kuvittelin olevani huono ja vääränlainen sellaisena kuin olisin luontaisesti ollut.

Kun tutustuin ihmisiin, ajattelin ensimmäiseksi, mitä he ovat minusta mieltä sen sijaan, että olisin ollut kiinnostunut siitä, mitä itse heistä ajattelin. Näin en koskaan löytänyt pysyviä, hyviä ihmissuhteita.

Heteronaisena olin aina haku päällä ja ajattelin, että minun pitää olla parisuhteessa ollakseni onnellinen. Oli loppujen lopuksi vahingollista yrittää etsimällä etsiä parisuhdetta, sillä juuri silloin asetin itseni tilaan, jossa minun pitäisi olla sitä ja tätä. 

Kun viimein tajusin, että viihdyn yksinkin, ajattelin että jos tutustun sattumalta johonkuhun, niin suhtaudun häneen aivan kuin suhtautuisin keneen tahansa kaduntallaajaan ilman, että minun tarvitsisi saada hänestä itselleni kumppani tai ystävä. Jos niin tapahtuisi, niin tapahtuisi. Ei mitään paineita, vaan avoin ja positiivinen mieli.

Oletko sinä valaistunut ihmissuhdemaailmassa jollain tavalla? Olisi kiinnostavaa kuulla mitä muut ovat ajan myötä tajunneet.