Asperger puoliso

Mitään varsinaista viimeinen korsi katkaisi kamelin selän-hetkeä minulle ei tullut.

Olin vain lopen uupunut ja tyhjiin puristettu.

Neurokirjon ihmisillä on paljon hienoja puolia, mutta puolisoina eivät aina loista. Minunkin mieheni, kaikesta luotettavuudestaan, älystään ja lempeydestään huolimatta, oli pohjimmiltaan hyvin itsekäs, itsekeskeinen, empatiakyvytön, lapsellinen. Kommunikaatiovaikeudet olivat lähes jokapäiväisiä ja se, että aikuisen ihmisen kanssa joutuu jatkuvasti miettimään vaihtoehtoisia toimintatapoja saadakseen arjen sujumaan käy kyllä työstä.

Kärsin myös pitkään vastavuoroisuuden puutteesta, vaikka jouduin joustamaan, auttamaan, ymmärtämään, huolehtimaan, en koskaan saanut itse mitään samaa toiselta. Olin täysin itsestäänselvyys miehelle ja joskus toivoin tai pyysin jotain itselleni, jouduin aina pettymään. Lopulta en sitten halunnutkaan muuta kuin eron.

Parisuhde on jo muutenkin vaikea laji. Ilman, että siinä on muita lisätekijöitä. Väärinkäsitykset ovat usein toistuvia. Vaikka luulee, että puhutaan samasta asiasta niin ei puhuta. Toisto ei auta. Koska jokainen tilanne on aina hiukan erilainen niin selitys kuuluu, että tuohan on nyt ihan eri asia kuin mistä oli aiemmin puhetta. Vaikka yleisesti ottaen asian ydin oli sama, vain joku seikka poikkesi. 

Monesti perustelu on, että luulin tekeväni tai ymmärtäneeni nyt oikein. Aspergenin kumppanilla pitää olla hyvät hermot ja paljon ymmärrystä ja rakkautta, mutta silti sekään ei aina riitä. 

Juuri tää että toinen on vaativa, hän tarvitsee paljon aikaa, rahaa, huomiota, ymmärrystä, ei tee mitään tahallaan, mutta tekee paljon huonoja valintoja, ei ymmärrä toisten tunteita ja tarpeita yhtään, sitten kun jostain suuttuu niin sanoo että olisit sanonut aiemmin vaikka kuinka monesti mutta ei kuuntele tai muista koko asiaa..

Olen eronnut parista aspergerista, erilaisista syistä, kunnes löysin sen aspergerin, jonka kanssa olen oikeasti yhteensopiva. Jokainen asperger on erilainen. 

Toki oon itekin asperger. 

Ei aspergerit oo mikään yhtenäinen ihmisryhmä, vaan kaikki ihan erilaisia yksilöitä. Niinpä niitä syitä eroihinkin on ihan yhtä paljon, kuin syitä erota neurotyypillisestä puolisosta. 

Yhden kohdalla siksi, että oli niin nuorena alkanut suhde, että ihan vaan kasvettiin erilleen. Toisen kanssa alkoholismin vuoksi.

Ei siis mitään asperger-spesifejä syitä. 

Mulla sitä viimeistä pisaraa ei ole vielä tullut, mutta tuntuu, että se saattaa vielä tässä vuoden sisään tulla. Sanoisin kuten nro 1 että syynä on silloin totaalinen uupumus tähän, miten vaikeaa kaikki on. Tietyllä tavalla huvittavaa on se, että jos esimerkiksi työkuvioiden vuoksi muuttaisin pois yhteisestä asunnosta ja toiselle paikkakunnalle enkä vaan enää pitäisi yhteyttä niin mies ei välttämättä edes havahtuisi siihen että on erottu, koska hän on niin introvertti ja umpimielinen, viihtyy itsekseen eikä tykkää viestitellä. Olen joskus hankalien riitojen aikaan viihdyttänyt itseäni sillä ajatuksella, että tästä ihmisestä olisi tosiaan jopa mahdollista erota käymättä minkäänlaista erokeskustelua. 

Voi olla että mulla jossain vaiheessa napsahtaa lopullisesti siihen kun mies ei kiistatilanteissa edes ymmärrä sitä että hän saattaa sanoa ihan äärimmäisen loukkaavia ja vähätteleviä asioita ja olla silti sitä mieltä että toinen osapuoli vauhkoontuu turhasta. Arkisempia syitä on mm. tuo lapsenomainen uppiniskaisuus ja joustamattomuus monissa asioissa, asiat tapahtuu joko hänen tavallaan tai ei ollenkaan. Jos kokee tulevansa painostetuksi niin kiukuttelee, pitää mykkäkoulua ja ääritapauksessa jopa itkeskelee itsesäälisenä kun häneltä vaaditaan jotain. 

Up. Onko muita, jotka eroamassa asperger-puolisosta? Miten teillä menee ja miten olette tähän saakka jaksaneet? 

Löysin tämän ketjun, kun vaikean päivän päätteeksi tulin palstalle. Tänään minulle taisi tulla se lopullinen väsähtäminen assi-puolisooni.

Vierailija kirjoitti:

Up. Onko muita, jotka eroamassa asperger-puolisosta? Miten teillä menee ja miten olette tähän saakka jaksaneet? 

Löysin tämän ketjun, kun vaikean päivän päätteeksi tulin palstalle. Tänään minulle taisi tulla se lopullinen väsähtäminen assi-puolisooni.

Kerro lisää!

Kiinnostaa myös, että miksi naiset olette menneet tällaisten vaikeiden as-miesten kanssa yhteen? Mikä on korvannut sen, että ei saa henkisesti huomiota takaisin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Up. Onko muita, jotka eroamassa asperger-puolisosta? Miten teillä menee ja miten olette tähän saakka jaksaneet? 

Löysin tämän ketjun, kun vaikean päivän päätteeksi tulin palstalle. Tänään minulle taisi tulla se lopullinen väsähtäminen assi-puolisooni.

Kerro lisää!

Palsta sulkeutuu, kirjoitan huomenna lisää.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa myös, että miksi naiset olette menneet tällaisten vaikeiden as-miesten kanssa yhteen? Mikä on korvannut sen, että ei saa henkisesti huomiota takaisin? 

Sivusta seuranneena: moni ihastunut assimies on todella vakuuttava. Tunteet ovat aitoja ja isoja ja ne näytetään avoimesti. Tässä ei siis ole kyse narsistille tyypillisestä mielistelystä vaan assi on oikeasti niin hullaantunut, ettei voi olla näyttämättä sitä.

Kääntöpuolena assimies ei itse yleensä tajua sitä, että on ihastunut mielikuvaansa naisesta ja/tai parisuhteessa olemisesta. Hän ajattelee parisuhteen muodostamista lähes yksinomaan omalta kannaltaan: kuinka hän kaipaa kovasti parisuhdetta ja naista, joka tekisi hänet onnelliseksi. Hän ei ymmärrä sitä, miksi hänen pitäisi olla kiinnostunut naisen asioista ja naisesta ihmisenä, koska hehän ovat parisuhteessa ja se on osoitus siitä, että hän rakastaa naista. Hän voi ärsyyntyä, jos naisella on omia kiinnostuksenkohteita, joista hän ei välitä, koska ei tajua sitä, että hänen omat mielenkiinnonkohteensa eivät automaattisesti muutu myös kumppanin mielenkiinnonkohteiksi. Hän ei hahmota sanojensa ja tekojensa vaikutuksia ja saattaa olla aidosti ymmällään, jos nainen loukkaantuu vaikka tilannetajuttomasta vitsistä, syntymäpäivän unohtamisesta tai vartalon kauneusvirheistä huomauttelusta. Koska hän vilpittömästi rakastaa eikä halua loukata. Hän ei ikävä kyllä tajua, että tunteet yksistään eivät riitä.

Kärjistin tietoisesti kuvausta, vaikka se ei läheskään aina ole noin suoraviivaista. Asseilla on paljon myös hyviä puolia, kuten luotettavuus ja tapa katsoa maailmaa totuttujen raamien ulkopuolelta, mitkä monien mielestä kompensoivat tunne- ja sosiaalisten taitojen puutetta. Osa taas ei lähde suhteesta siksi, että alitajuisesti pelkäävät, ettei mies pärjäisi yksinään. Jotkut saattavat ajatella, ettei kukaan "normaali" mies voi huolia heitä, etenkin jos naisella on itsellään nepsypiirteitä tai esimerkiksi käsittelemättömiä traumoja. Yksin jäämisen pelko saa helposti kenet tahansa venymään kohtuuttomuuksiin oman hyvinvoinnin kustannuksellakin.

Olem se kirjoittaja, joka nosti ketjun eilen uudelleen esiin. Komppaan todella tuota edellistä kommenttia, valaisee hyvin, miksi naiset menevät yhteen assin kanssa ja miksi suhteessa usein myös pysytään.

Meillä siis tilanne, jossa yhdessä oltu parikymmentä vuotta ja lapset jo teinejä. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Nyt vain olen jotenkin tankki tyhjänä mieheni kanssa. Edessä on elämän muutos, jossa olen saanut unelmieni työpaikan, jonka eteen olen tehnyt töitä. Työpaikka vain on kauempana ja muutto on edessä. Koko ajan mieheni on puhunut, kuinka kannustaa minua hakemaan tätä työtä ja kuinka hienoa on, jos saan paikan. Teinit ovat innoissaan muutosta isommalle paikkakunnalle, jossa pääsevät harrastamaan enemmän ja lukiossa enemmän valinnaiskursseja jne.

Nyt kun muutto siis on konkretisoitumassa, miehestäni on kuoriutunut kiukutteleva uhmaikäinen. Saman olen kokenut aina, kun on muutosta tulossa ja nyt huomasin, etten enää jaksa. Muutoksia tulee elämässä, tulee yllättäviä tapahtumia, kasvunpaikkoja. Olen luotsannut meidät läpi lasten syntymästä ja kasvuun liittyvistä asioista, miehen omista kriiseistä, esim yt-neuvottelut töissä, sairastelut yhdessä vaiheessa. Olen kuten muutkin ketjuun kirjoittaneet tukenut, joustanut, ymmärtänyt, huolehtinut. Enkä saa samaa takaisin, vaan kaikki otetaan itsestään selvyytenä.

Tunnen kantavani valtavaa taakkaa, enkä koskaan voi levätä siitä, saati antaa taakkaa hetkeksi toiselle. 

Vierailija kirjoitti:

Olem se kirjoittaja, joka nosti ketjun eilen uudelleen esiin. Komppaan todella tuota edellistä kommenttia, valaisee hyvin, miksi naiset menevät yhteen assin kanssa ja miksi suhteessa usein myös pysytään.

Meillä siis tilanne, jossa yhdessä oltu parikymmentä vuotta ja lapset jo teinejä. Välillä on mennyt paremmin ja välillä huonommin. Nyt vain olen jotenkin tankki tyhjänä mieheni kanssa. Edessä on elämän muutos, jossa olen saanut unelmieni työpaikan, jonka eteen olen tehnyt töitä. Työpaikka vain on kauempana ja muutto on edessä. Koko ajan mieheni on puhunut, kuinka kannustaa minua hakemaan tätä työtä ja kuinka hienoa on, jos saan paikan. Teinit ovat innoissaan muutosta isommalle paikkakunnalle, jossa pääsevät harrastamaan enemmän ja lukiossa enemmän valinnaiskursseja jne.

Nyt kun muutto siis on konkretisoitumassa, miehestäni on kuoriutunut kiukutteleva uhmaikäinen. Saman olen kokenut aina, kun on muutosta tulossa ja nyt huomasin, e

Mulla oli ihan samanlaista sellaisen minävaurioisen kanssa. Ei siis mitään neuroa vaan ihan psykkistä. Läksin lasten kanssa melko loppuun palaneena. Onneksi jaksoin sen tehdä.

Olen assinainen mutta sinkku. Hetki sitten olisi ollut mahdollisuus alkaa seurustella assimiehen kanssa, mutta vetäydyin. Ehkä suurin syy oli, että en olisi jaksanut hänen avautumisiaan. Hän nimittäin on sitä tyyppiä, joka haluaa purkaa asiansa toisen niskaan. Itse en tarvitse tämmöistä paapomista. Huomasin myös itsessäni tunteiden latistumisen, kun kävi ilmi, millainen ulisija hän on. Koin sen äärimmäisen epämiehekkääksi.

Minusta jaettu huoli on tuplahuoli, ja assina toisen henkilön kanssa kommunikoitu jää aina kummittelemaan mieleen. Suhteessa en siis olisi voinut mennä tunnetasolla mukaan hänen huoliinsa. Ja 'mies' selvästi odottti minusta kuuntelijaa. Ei kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Olen assinainen mutta sinkku. Hetki sitten olisi ollut mahdollisuus alkaa seurustella assimiehen kanssa, mutta vetäydyin. Ehkä suurin syy oli, että en olisi jaksanut hänen avautumisiaan. Hän nimittäin on sitä tyyppiä, joka haluaa purkaa asiansa toisen niskaan. Itse en tarvitse tämmöistä paapomista. Huomasin myös itsessäni tunteiden latistumisen, kun kävi ilmi, millainen ulisija hän on. Koin sen äärimmäisen epämiehekkääksi.

Minusta jaettu huoli on tuplahuoli, ja assina toisen henkilön kanssa kommunikoitu jää aina kummittelemaan mieleen. Suhteessa en siis olisi voinut mennä tunnetasolla mukaan hänen huoliinsa. Ja 'mies' selvästi odottti minusta kuuntelijaa. Ei kiitos.

Sama ongelma minulla. Mutta en myöskään halua mitään *pannaan ja puhutaan diipadaapaa - suhdetta* - siinä varsinkaan ei ole järjen häivää. Siksi on parempi olla ilman suhdetta kokonaan, koska en näe sille loogista ja järjellistä tunkiota joka palvelisi tasapuolisesti molempia osapuolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen assinainen mutta sinkku. Hetki sitten olisi ollut mahdollisuus alkaa seurustella assimiehen kanssa, mutta vetäydyin. Ehkä suurin syy oli, että en olisi jaksanut hänen avautumisiaan. Hän nimittäin on sitä tyyppiä, joka haluaa purkaa asiansa toisen niskaan. Itse en tarvitse tämmöistä paapomista. Huomasin myös itsessäni tunteiden latistumisen, kun kävi ilmi, millainen ulisija hän on. Koin sen äärimmäisen epämiehekkääksi.

Minusta jaettu huoli on tuplahuoli, ja assina toisen henkilön kanssa kommunikoitu jää aina kummittelemaan mieleen. Suhteessa en siis olisi voinut mennä tunnetasolla mukaan hänen huoliinsa. Ja 'mies' selvästi odottti minusta kuuntelijaa. Ei kiitos.

Sama ongelma minulla. Mutta en myöskään halua mitään *pannaan ja puhutaan diipadaapaa - suhdetta* - siinä varsinkaan ei ole järjen häivää. Siksi on parempi olla ilman suhdetta kokonaan, koska en nä

Edit: tunkiota on funktiota 🙄