Miehellä ei ole kavereita, mutta hänelle asia on aivan ok

Niin mitä ongelmaa siinä yksin olemisessa sitten? Mä olen noin 50 v nainen, ei yhtään kavereita, ei miestä, totaaliyksin, ja onnellinen. Ei kaikki kaipaa ihmisiä elämäänsä. 

Olen tuollainen mies. Jos tulee  ero, etsin uuden naisen, sitä ennen viihdytän itseäni treffeillä. Tuo riittää minulle. Älä kanna miehesti sosiaalisista suhteista huolta.

Mun mies samanlainen. Ja tulee tunne että voinko itsekään tavata kavereitani kun toinen on vaan kotona

En tajunnut aloituksen ongelmaa. Ap tykkää tapailla kavereita ja tapailee kavereita, mies ei tykkää tapailla kavereita eikä tapaile niitä.

Viihdyttekö yhdessä, AP?

Olen introvertti ja en näe ongelmaa. Mulla on kyllä lapsia, mutta he ovat jo aikuisia ja toki kutsun heitä kylään, mutta mulla ei ole kavereita.

Tykkään itse mennä ja tehdä ja samalla ihmetellä maailman menoa ja ohikulkevia ihmisiä. Yksin on ihanaa esim. käydä uimahallissa, teatterissa, kahviloissa, ravintoloissa, ryhmäliikunnassa, kirjastossa, baletissa, mökillä, ulkomaanmatkoilla, kylpylässä tai ihan vaan köllötellä omalla sohvalla. Tällainen elämä on just sitä mitä haluan.

Mun miehellä ei ole kavereita ja hän selvästi kärsii siitä. Minä myös, koska en ole sellainen, että haluaisin tehdä kaikki asiat yhdessä. Enkä ole kiinnostunut kaikesta, mistä mies on. Eikä hänkään kaikista minun asioistani, mutta haluaa silti olla mukana, koska muuten olisi yksin.

Välillä hänellä viriää ystävyyssuhteita esim. harrastuksen kautta tai sitten joku vanha ystävä tulee vastaan jossain. Ongelma on se, ettei mies itse tee mitään niiden sosiaalisten suhteiden eteen. Miettii minulle ääneen, että mitähän sille Mikolle kuuluu, oli kiva kun törmättiin. Tai että muuttikohan se Tommi takaisin Suomeen, tällaista kirjoitteli somessa. Kun sanon, että laita viestiä, niin "emmä.. mitä mä sille yhtäkkiä laitan. Moi.".

Välillä tuntuu ihan hassulta että meidän suhde pääsi alkamaan. Kyllä hän silloin osasi ottaa yhteyttä ja jutella. Ja osaa edelleen, mutta vain minulle.

Tulipa vuodatus!

Meillä minä olen lähes ilman kavereita, ne tuntuvat vähenevän mitä vanhemmaksi tulen, kun en jaksa draamailla olemattomasta. Olen tullut siihen tulokseen, että parempi yksin, niin saa tehdä just niinkuin tykkää, eikä tarvi selitellä.

Miehellä taas kavereita pilvin pimein, ja nähdään heitä yhdessä ja käyvät meillä paljon. Siinä on introvertille tarpeeksi seuraa ja jos kyllästyttää voi hyvällä omatunnolla vetäytyä omiin juttuihin.

Vierailija kirjoitti:

Olen introvertti ja en näe ongelmaa. Mulla on kyllä lapsia, mutta he ovat jo aikuisia ja toki kutsun heitä kylään, mutta mulla ei ole kavereita.

Tykkään itse mennä ja tehdä ja samalla ihmetellä maailman menoa ja ohikulkevia ihmisiä. Yksin on ihanaa esim. käydä uimahallissa, teatterissa, kahviloissa, ravintoloissa, ryhmäliikunnassa, kirjastossa, baletissa, mökillä, ulkomaanmatkoilla, kylpylässä tai ihan vaan köllötellä omalla sohvalla. Tällainen elämä on just sitä mitä haluan.

Tätä kohti, minäkin olen todennut, että moni asia on vaan niin paljon yksinkertaisempaa yksin.

Yksin tänne synnytään ja yksin täältä pois lähdetään, muu on turhaa soopaa.

Kaverit? tai no kyllä sellaisia löytyy jotka ottaa yhteyttä silloin kun ovat kyytiä vailla tai jos on jotain paska hommia joita ei itse halua tehdä niin kyllä ottavat yhteyttä eli muistavat minun olemassa olon muuten saan olla täysin kaikessa rauhassa omissa oloissani

M52

Meitä tällaisiahan on vaikka kuinka paljon! Ei monia introverttejä enää ainakaan lapsuuden ja nuoruuden jälkeen juuri kaverit kiinnosta. Viihdytään yksin ja kaivataan yksinoloa, silloinkin jos on parisuhde. Ja jos ei ole parisuhdetta, silloinkin viihtyy erinomaisesti ilman kavereita. 

Meillä minä, nainen, olen ääri-introvertti. En oikeastaan harrasta ihmissuhteita ollenkaan. Kerran kuussa vanhoja vanhempia tapaan, mutta muuten en. Työnikin teen kotona etänä, en harrasta mitään kodin ulkopuolella yms. Mies on vilkas ekstrovertti, ja hän sitten käy harrastamassa juttujaan ja välillä pubissa kaverien kanssa muutamalla. Tämä toimii hyvin, molemmat saa olla mitä ovat eikä toista painosteta osallistumaan johonkin, mitä ei halua. 

Ja siis mitään huolta ei kannata tosiaan kantaa aikuisesta ihmisestä, ellei ole joku vaikeasti mt-ongelmainen tms, sen takia että jos erotaan ei ole kavereita. Aikuiset kyllä pärjää ilmankin. 

Olen tuollainen nainen, paitsi pidän tiiviisti yhteyttä vanhempiini ja pikkusiskooni. Mä en jaksa kaverisuhteita tai muutenkaan enää sosialisoida. Poikaystävä on tarpeeksi, muun ajan vietän mieluusti omissa oloissa. Viihdyn yksin hyvin.

Poikaystävälläni taas on iso kaveripiiri, muutamia pidempiaikaisia naispuolisiakin kavereita löytyy. Välillä olen mustis, mutta varmaan johtuu omista itsetunto-ongelmista.

N30

Olen keski-ikäinen mies. Nuoruudessani on ollut paljon kavereita, joista pari hyvin läheistäkin. Perheen lisääntyessä yhteydenpito on vähentynyt ja oma arki vie suurimman osan energiasta ja ajasta. Joskus soitellaan, harvemmin tavataan. Kun asutaan eri puolilla suomea, se tottakai hankaloittaa livenä tapaamista. Jos nuorena jaksoi lähteä kaljoittelemaan viikonlopuksi, enää ei jaksa. Harrastusten ja työn kautta on tuttuja, joiden kanssa voi muutaman sanan vaihtaa törmätessä, ei muuten. Viihdyn omassa seurassani. Toki viihdyn myös firman tilaisuuksissa työkavereiden kanssa, mutta en vapaalla. Yhteydet sukulaisiin ovat vähäiset, jo siitäkin syystä että asuvat kaukana. 

Vaimolla taas asuu samalla paikkakunnalla kavereita ja sukulaisia, joihin on helppo pitää yhteyttä ja tavata. Hän pitää tilannetta outona, mulle se on ok. Jos erotaan, niin se on minun ongelmani. Ei siitä tarvitse mitään huolta kantaa, ei tällä iällä.  

Hassusti täällä puhutaan introverttiydestä kuin se olisi synonyymi erakkoluonteelle. Introvertti tarvitsee palautumista sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen. Se ei tarkoita etteikö introvertti nauttisi seurasta ja jopa kaipaisi sitä joskus.

Mun miehellä on tuo tilanne, paitsi että välit lapsuudenperheeseen eivät ole kokonaan poikki. On yhteydessä kahteen neljästä sisaruksesta.