Voisiko kaverivanhemmuus olla hyvä asia?

Usein vallitsee syvä konsensus siitä, että vanhemman rooli ei ole olla lapsen kaveri. Kaverivanhemmuus rinnastetaan vapaaseen kasvatukseen ja moni vanhempi puhuu, etteivät he leiki lastensa kanssa, koska kaverit ovat sitä varten. Vanhemman rooli on olla hoivaaja, turva ja huoltaja.

Kaverivanhemmuus-termissä voisi kuitenkin olla paljon positiivista, jos sitä ei kärjistettäisi siten, ettei vanhemmalla ole mitään auktoriteettiä lapseensa, vaan käsitettäisiin se niin, että vanhempi voi olla sekä lapsensa ystävä että huoltaja.

Se, että leikkii pienestä asti lapsensa kanssa luo vanhemman ja lapsen välille sellaista yhteisymmärrystä ja luottamusta, josta jää paitsi, jos pitäytyy tiukasti huoltajaroolissa. Toki jos lapsi käyttäytyy  leikissä huonosti tai ei osaa lopettaa leikkiä, on aikuisen vedettävä rajat.

Leikkiminen ja lapsen ystävänä oleminen luo kuitenkin parhaimmillaan vuosien varrella aikuisen ja lapsen välille sellaisen luottamussuhteen, että lapsen on helpompi avautua esim. mahdollisesta koulukiusaamisesta, ystävien välisistä riidoista, murrosiän asioista yms. vanhemmilleen kuin sellaisille vanhemmille, jotka ovat pitäytyneet tiukasti vain autoritäärisessä roolissa. 



Parhaimmillaan kaverivanhemmuus-termi voineekin tarkoittaa sitä, että vanhempi vetää rajat, huolehtii ja tuo turvaa, mutta on samalla lapsensa kaveri ja ystävä.