Perfektionistien vanhempia kuulolla?

vesivärimaalausta rennolla kädellä,

muovailua ,

savitöitä,

luontoretkiä,

ulkolilua paljon,

vesileikkiä lätäköissä...





NÄIN lapsi rentoutuu ja oppii ettei epätäydellisyyttä tarvitse pelätä...

Jos lapsi suhtautuu esim. pelaamiseen liian vakavasti, kiellä pelaaminen kokonaan esim. loppuvuodeksi - keksikää tilalle jotain mukavampaa tekemistä.

Näytä lapselle oman käyttäytymisesi kautta esimerkkiä siitä, miten asioista voi nauttia ilman että lopputulos olisi tärkeintä.

Mun vanhin lapsi, jo 20-vuotias, on perfektionisti kuten minäkin. Kumpikin ollaan alisuoriutujia, kun ei uskalleta ryhtyä hommiin, jossa ei voida olla täydellisiä.

En usko että hänellä on ohimenevää. On myös hyvin älykäs.



Meillä on kaksi lasta, joista toisella ei suunnilleen ole itsekritiikkiä yhtään, joten en sitten tiedä, miten tämä meidän kasvatus tuottaa vain näitä "ääripäitä"...



Ei todellakaan omasta mielestämme vaadita perfektionistilapselta täydellisyyttä - hän sen sijaan herkästi vaatii sitä myös meiltä. Eli nalkuttaa pienimmistäkin virheistä ja erheistä...

mutta vanhemmat ratkaisevat miten perfektionismi ilmenee lapsen ollessa jo 2-vuotias. Sen jälkeen tehtyjä virheitä on melko hankala oikaista. Lasta voi tietysti jälkikäteen yrittää ohjata sittenkin eri suuntaan... Ehkä jo kehittynyt perfektionismi on sitten helpompaa. Lapsi oppii sulattamaan myös tappiot mutta kerran opetettu perfektionismi säilyy aikuisuuteen asti. Lapsille aina korostetaan voittamisen ja pärjäämisen ihanuutta, mutta ei muisteta opettaa kuinka asioiden yrittäminen on ylipäänsä kiehtovaa ja palkitsevaa.

mutta vanhemmat ratkaisevat miten perfektionismi ilmenee lapsen ollessa jo 2-vuotias. Sen jälkeen tehtyjä virheitä on melko hankala oikaista. Lasta voi tietysti jälkikäteen yrittää ohjata sittenkin eri suuntaan... Ehkä jo kehittynyt perfektionismi on sitten helpompaa. Lapsi oppii sulattamaan myös tappiot mutta kerran opetettu perfektionismi säilyy aikuisuuteen asti. Lapsille aina korostetaan voittamisen ja pärjäämisen ihanuutta, mutta ei muisteta opettaa kuinka asioiden yrittäminen on ylipäänsä kiehtovaa ja palkitsevaa.

Jolle olen yrittänyt opettaa ihan päinvastaista! Siis todellakin oikein panostanut siihen, ettei lapsesta tulisi perfektionistia kuten itsestäni. Ei todellakaan tulisi mieleenkään korostaa mitään voittamisen ja pärjäämisen ihanuutta! Mutta joko se oikeasti on luonteessa tai sitten lapsi on kuitenkin oppinut sen minulta, vaikka itse koko ajan yritän välttää perfektionismimoodia. Eli niin, niin vaikeaa se on.

Eli pyritty "purkamaan" sitä piirrettä, mutta nyt se näkyy eskarissa taas selvempänä kuin koskaan. Eli ympäristössä, jossa lapsi joutuu vertailuun muiden samanikäisten kanssa - ilman meitä vanhempia.

kannattaa joksikin aikaa olla korostamatta täydellisiä suorituksia. Pelkkä hymähdys ja "hyvä" saa riittää. Sitten taapero ei omaksu sitä että vain täydellisyys kelpaa.

kannattaa joksikin aikaa olla korostamatta täydellisiä suorituksia. Pelkkä hymähdys ja "hyvä" saa riittää. Sitten taapero ei omaksu sitä että vain täydellisyys kelpaa.



Lapsessa voi olla hyvin paljon perfektionismia, ilman että vanhemmat olisivat lainkaan perfektionisteja. Täydellisyyden tavoittelua voi huomaamattaan opettaa vaikka oma suhtautuminen aikuisten kesken olisi erilaista.

Olen aina ollut tyylipuhdas pragmaatikko. Joten ainakaan minulta lapsi ei kyllä todellakaan ole täydellisyyden tavoittelua saanut...



Ap

kannattaa joksikin aikaa olla korostamatta täydellisiä suorituksia. Pelkkä hymähdys ja "hyvä" saa riittää. Sitten taapero ei omaksu sitä että vain täydellisyys kelpaa.

Mutta jotenkin mä en vaan kai osaa! Nyt kun lapsi on vähän vanhempi kuin taapero, keskustelut asiasta ei mene ollankaan niin kuin elokuvissa. Tyyliin lapsi epäonnistuu, äiti lohduttaa että tärkeintä on yrittäminen ja eikös meillä ollutkin oikein mukavaa vaikka ei voitettukaan ja blaa blaa... Sen sijaan että lapsonen katsoisi äitiänsä kyynelsilmin ja onnellisena saamastaan ehdottomasta hyväksynnästä (joka on sitä paitsi ihan aitoa!), lapsi suuntaa meikäläiseen kiukkuisen katseen ja sanoo EIKÄ! PITÄÄ VOITTAA! Tai jotain sen suuntaista eikä suostu kuuntelemaankaan mitään päinvastaista.

meillä toimii parhaiten se, että äitikin löysää pipoa. Eli antaa hommien mennä vähän poskelleen ja sinnepäin, myös aikuisten hommien, ja äiti opettelee miten sanotaan "ei sen aina tartte olla täydellinen", oli "se" sitten mikä vain. Eli olen tässä kantapään kautta joutunut opettelemaan sen, miten relata oman suorituksensa suhteen. Ensin se stressasi lasta kun äiti ei olekaan täydellinen äiti, mutta sitten hän oppi mallista sen rennomman fiiliksen.

kunnes en hyväksynyt meteliä ja itkua joka syntyi häviämisen uhasta. Sanoin että pelaamisen on tarkoitus olla kivaa - ja ellei se ole kivaa, ei tarvitse pelata.



En suostu pelaamaan ellei sääntöjä noudateta. Jokaisen pitäisi voida pelata omaksi huvikseen muiden menestyksestä huolimatta; kuitenkin jokainen voittaa aina välillä. Minusta olisi tylsää pelata sellaisia vastaan, jotka tietäisin aina voittavani... mutta lapsista ainainen voitto tuntuu kai loogiselta!



Kun pelit olivat pitkään tauolla, niihin palattiin sitten rennommalla otteella. Nykyään lapset vain ovat minua huomattavasti parempia, ne pystyy kai keskittymään paremmin. En kerro että minua harmittaa aina hävitä, vaikka oikeasti yritän parhaani, hm... :] Pääasia että puuhataan yhdessä ja on mukavaa, ei se niin vakavaa. Lapset nauttii yhä voitoistaan, ja hävitessään oppivat aina jotain mistä on seuraavalla kerralla hyötyä.

Minä en ole perfektionisti.

Olen aina ollut tyylipuhdas pragmaatikko. Joten ainakaan minulta lapsi ei kyllä todellakaan ole täydellisyyden tavoittelua saanut...

Ap

Joku kirjoitti:

"Lapsessa voi olla hyvin paljon perfektionismia, ilman että vanhemmat olisivat lainkaan perfektionisteja. Täydellisyyden tavoittelua voi huomaamattaan opettaa vaikka oma suhtautuminen aikuisten kesken olisi erilaista."

Minäkään en usko että kaikki vaikutukset ovat aina tiedostettuja.

On toki mahdollista että vain isä kannustaa perfektionismin kehittymistä. Kun äiti on kaikkea muuta kuin perfektionisti, isän vaikutus vain korostuu. Lapsi ajattelee: "äiti hyväksyy minut tällaisena; miksi isä vaatii niin paljon?"