Lue keskustelun säännöt.
Olenko jotenkin viallinen?
19.08.2008 |
Tässä jokin aika sitten mieheni jäi kiinni pettämisestä. Tunnusti itse ja tiedän etteivät kuitenkaan ihan sängyssä olleet.
Meillä meni ennen sitäkin ihan ok, vauva pitää meidät kiireisenä joten ilmiselvää että parisuhteelle jää vähemmän aikaa. Ehkä tilannetta kuvaa ennemminkin sana väljähtynyt. En ollut huolissani sen kummemmin vaikka tiedostin asian.
No sen enempää paneutumatta asiaan. Tottakai minua sattui ja loukkasi mieheni teko. Viikon verran huusin ja itkin, kysyin asioita ja puhuttiin kymmeniä tunteja. Anteeksi en osaa antaa vielä pitkään aikaan. Mutta heti kun alkoi olo paranemaan olen oikeasti ollut onnellinen ja hyvätuulinen mieheni kanssa. Eritavalla kuin ennen tai siis pitkään aikaan. Tunteet on voimakkaat. Haluan miestä myös seksuaalisesti todella paljon. Meidän seksikin on parempaa kuin useisiin vuosiin. Olen saanut jopa orgesmeja jotka oli hävyksissä monta vuotta.
Siis paljon muutoksia ja kaikki pelkästään hyviä. Voiko tämä mennä näin? Miksi asiat meneekin parempaan kun jotain noin kamalaa tapahtuu? Ei se pettämisepisodi edes vaivaa mieltä pahemmin. Miehenikin on hieman hämmentynyt käytösestäni, ymmärrettävästi. En tee tätä tietoisesti, tältä vain tuntuu. Aukaisiko tapahtuma silmät ja solmut jotka saatiin puhumalla auki?
Kommentit (7)
kun reagoi joskus yllättävälläkin tavalla. Ole iloinen kun kävi positiivisesti. (En halua maalata piruja seinälle, mutta luulisi että takaiskujakin voisi tulla, toivottavasti kuitenkaan ei.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"puhuttiin kymmeniä tunteja" voi vaikuttaa positiivisesti.
olet(te) oppineet jotain elämästä.
Tuo on normaalia ja olkaa onnellisia. Kuten totesit se on ilmeisesti avannut silmät ja solmut.
"Kriisi"oli tässä tapauksessa liittoa parantava asia.
Päättele itse, miten asioita viette tästä eteenpäin ja olkaa päättäväisiä (hiema uhrautuvaisiakin) parisuhteenne eteen ja puhukaa. Monesti olen kuullut, että puhumattomuus on ollut usea avioeron syy. Opetelkaa tuntemaan toisianne ja uskokaa, että parisuhde vaatii työtä, lapsi on tärkeä, mutta jos se vie kaiken ajan, ei lapsella kohta ole enää yhtenäistä perhettä. Se olisi suuri karhunpalvelus niin isän kuin äidinkin puolelta, vaikka tarkoitus olisikin keskittää kaikki huomio lapseen ja ajatella lapsen parasta.
T: Itse vastaavaa kokenut
Jotenkin tuntuu että tajusin tosiaan itsekkin sen että miksi nyhjötämme ja annamme ajan mennä hukkaan kun voimme ihan oikeasti nauttia toisistamme ja pitää hauskaakin.
Olemme molemmat halukkaita menemään pariterapiaan ja sen teemmekin kun paikka löytyy. Vaikka luulimme molemmat että olemme aina puhuneetkin paljon niin huomattiin että paljon on jäänyt puhumattakin. Ymmärsimme molemmat että pidämme toisiamme itsestäänselvyyksinä. Myös seksi oli solmussa. Siitä kärsimme molemmat paljon koska olemme molemmat todella seksuaalisia.
Monta estettä on vielä varmasti edessä. Aloin todellakin miettimään olenko jotenkin viallinen kun kaiken sen jälkeen tuntuu tältä. Luulin ja olin aivan varma että miehestä menee viimeinenkin "maku" ja ainut tunne on suru ja katkeruus.
Toivotaan siis että tämä asia voisi jopa kääntyä eduksemme. Avioliitto on aina ollut vähintään hyvä, siitä olen ollut aina kiitollinen. Ja lapsenkin takia on yritettävä kovemmin.
Ei kai tässä voi sitten todeta muuta kuin että kiitos tästä "herätyksestä" =)
puhuminen lähentää henkisesti. Ja juuri tuo on teille tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yleensähän ero tälläisestä seuraa ja pakko myöntää että se kävi itselläkin mielessä.
Voiko tuosta todellakin päästä näin helpolla yli? Jos nyt ei pahemman kerran takapakkia tule?
herätää uudenlaisia tunteita, kun todettu, että kelpaa muillekin. Alkaa eri tavalla arvostaa ukkoansakin.