Rakastitko lapsena vanhempiasi?

en kyllä tiedä/muista. En edelleenkään tiedä rakastanko, taidan olla aika tunnekylmä ihminen...välitän kyllä.

surua, yksinäisyyttä.... ei oikeen iloa mistään asiasta. Nyt kun itsellä on kaksi lasta toinen (vanhempi) kysyy aika usein, että äiti rakastatko mua? vastaan kyllä, mutta sitten jään miettimään asiaa.... näytänkö tarpeeksi tunteitani ja rakastanko oikeasti?

kyllä ajatellut. Meillä ei kyllä rakkaudesta puhuttu. En ole koskaan kuullut äitini tai isänikään sanovan, että rakastavat minua. Eivät tainneet rakastakaan, hyväksyntää en ainakaan koskaan itselleni saanut.

ainakaan mitenkään suuresti. Nyt kun vertaa vaikka omien lasten rakkauteen.

Ja edelleen rakastan.

mutta äiti löi meitä niin paljon ja kovaa että se rakkaudentunne alkoi tavallaan kuihtua pois

Muistan jopa sellaisen tapahtuman, kun olin n. viisi vuotias ja perhepäivähoidossa, niin tein hiekkalaatikolle mudasta, ruusunmarjoista, heinästä, lehdistä yms. taikakeitoksen ja lorun, joiden tarkoitus olisi että äiti ja isä eläisivät todella vanhoiksi.

Eipä toiminut ainakaan kokonaan, sillä isä kuoli vähän päälle viisikymppisenä...

Muistan usein toivoneeni ettei isää olisi

Joskus murrosiässä muistan havahtuneeni siihen ajatukseen että rakastan vain äitiäni, en isääni.



Isäni ei ole koskaan tehnyt mitään lain silmissä pahaa, mutta sen verran ongelmallinen suhteemme on että sanoisin etten ole rakastanut häntä n. 25 vuoteen. Olemme kyllä perusystävällisissä väleissä, näemme juhlien (joulu, syntymäpäivät) yhteydessä muutaman kerran vuodessa.

tosin isä oli se kaukaisempi minulle, emme tulleet toimeen edes ollessani ihan pieni. Nykyään rakastetaan toisiamme taas..=))

Joo?

omalleni annan kaiken rakkauden