Olen 40v. ja tajusin juuri etten ole kenellekään kovin tärkeä

Minä olen varmaan tärkeä lapsilleni ja miehelleni, mutta eipä tuo tieto mikään suuri onnenlähde ole.

I looooove you. Helpottiko? :)

jo 30-vuotiaana. Kun äitini kuoli. Siinä meni ainoa ihminen, jolle olen "tärkein aikuinen ihminen maailmassa", toki siskoni ohella - jolle minä myös olen tärkeä, tiedän, mutta tietysti ohi ajaa perheensä.



Olen sellainen "ihan kiva kun olet olemassa" -ihminen. Paitsi lapselleni, luonnollisesti. Onneksi sentään edes hänelle, ja se riittääkin.

Kaikki mystikot ja viisaat pyrkivät juuri tuohon. Tee siitä voimavara äläkä säälittele sitä että et ole riippuvaisuussuhteessa toisiin.

Voisiko joku selittää?



Jotenki tää iski raskaasti muhun nyt 40v. päivän jälkeen.



t.ap

Lapsestasi myös kasvaa aikuinen, sitten on ainakin yksi aikuinenkin.

Kukaan muu ei sitten minua kaipaakaan :(

sama mulla, lapsilleni tärkeä, vielä, mutta pitkään en heillekään...



On se surullista, mutta harvemmin viitsin edes ajatella tätä. Muuten rypeisin pohjamudissa turhan usein.



Mun elämä vaan tais olla tällainen...?

Miten paljon niihin kuuluu aitoa pyyteetöntä rakkautta toista kohtaan? Ja kuinka paljon on kyse riippuvuudesta ja sanomattomista odotuksista?

Nyt olet vapaa etsimään sellaisia ystäviä jotka eivät halua sinulta mitään etkä sinä riipu heissä sen takia että kuvittelet saavasi jotain, yleensä jotain hyötyä. Nyt voit katsoa maailmaa sillä silmällä että JOKAINEN tapamasi ihminen on potentiaalinen ystävä.

ja oivalsin sen tässä vuoden sisään.

Mulla se nimenomaan on voimavara. Mä ajattelen tässä elämässä olevani kuin kävelykeppi, joka on saatavilla silloin kun ihminen ontuu, mutta jota ei tarvitse viedä kotiin. Ja mulle se riittää. Onneksi on ihanat lapset :) jotka nekin haluan kasvattaa niin vahvoiksi, että tulen heille 'tarpeettomaksi' (ei huonolla vaan hyvällä tavalla).



Elämä on.

ja tajusin tänä syksynä, että kukaan ei ole koskaan minua rakastanut (pl. lapset).



Erosin miehestäni tänä syksynä ja olen karmaisevasti ymmärtänyt, että koska hän ei ole koskaan minua hyväksynyt sellaisena kuin olen, niin hän ei ole aidosti koskaan 20 vuotisen yhteiselon aikana rakastanut.



Äitini kyllä on pitänyt huolta ja välittänyt, mutta ei rakastanut. Hän on etäinen.



Isäni taas on tyranni, joka on aina ajatellut vain itseään.



Olen tullut siihen tulokseen, että tällaista tämä elämä vaan on... ainoastaan itse voin itseäni rakastaa, vain itse voin tehdä itseni onnelliseksi. Ja toivottavasti joku päivä minusta tulee niin vahva, että voin tuoda hyvää myös muille.