Oliko lapsuudenkodissanne terve suhtautuminen ruokaan?

Olen sen ikäpolven ihmisiä, että meillä osoitettiin rakkautta ruualla (ei koskaan puhuttu mitään rakastamisesta) ja erityisesti kaikella makealla. En tiedä johtuuko siitä että minulla on kyltymätön makean tarve. 

Joo, ruokaa oli tarjolla koululounaan lisäksi kuudelta illalla kun faija tuli töistä kotiin ja iltapala joskus yhdeksän tienoilla. Ruokapöydässä syötiin yhdessä ja pöytätavat vaadittiin siitä asti, kun nyt ruokailuvälineet kädessä pysyi (haarukkaa ja veistä käytetään, pl. keitot tietty lusikalla, suu pyyhitään ennen juomista, leipä erillisellä leipälautasella kaikkea piti maistaa jne). Jos et ollut pöydässä ruoka-aikaan, niin seuraava ruokailu oli sitten, kun ruokaa oli tarjolla seuraavan kerran. Meillä ei käyty omin nokkineen napsimassa kaapista välipaloja miten sattuu.

Terve ja kunnioittava suhtautuminen ruokaan, hoikka olen ollut aina ja niin ovat muutkin lapsuusperheessäni. 

Sanoisin että kyllä, eli siis 1970-luvulla. Ainoa tympeä tuolle ajalle tyypillinen tapa oli että pöydästä ei saanut nousta, ennen kuin äidin täyttämä lautanen oli syöty tyhjäksi. Teki pari kertaa aika tiukkaa.

Muistan, että teni-ikäisenä isäni kielsi minulta puhumisen ruokapöydässä. Nykyään kun syödään, ei enää kiellä.

Mielestäni oli rento ja normaali suhtautuminen ysärin lapsuudessani ja senkin jälkeen. Aamupala oli toki kouluaikojen takia säännöllinen, mutta muuten ei kyllä hiosteltu liikoja, sai syödä kun leikkien väliin sopi, teininä osattiinkin lämmitellä sujuvasti omien menojen mukaan. Ei pakotettu maistamaan inhokkeja, eikä syömään liian täyteen lapattuja lautasia tyhjäksi, niin kuin joissain perheissä. Ei siis jäänyt mitään mörköjä kenellekään noista ruokailujutuista, siinä se vaan sivussa hoitui, äidille toki varmaan hieman helpotus ettei mitään pikaruokapaikkoja silloin ollutkaan mistä olisimme saaneet mankumisen aihetta niin kastike ja perunat upposi hyvin! :D

Oli normaali silloin 70-80-luvuilla. Ei pakotettu syömään mitään ja ei ollut pakko syödä lautasta tyhjäksi. Sai poistua pöydästä kun oli syönyt.

En nyt tiedä. Perinteinen kaikesta oli pakko pitää ja lautanen syötävä tyhjäksi. Välillä saarnattiin miten rajoitteelliset ruokavaliot (esim. kasvissyönti) on peeseestä. Minusta tuli hyvin nirso heti kun pääsin kotoa pois. Syön kyllä kaikkea jos olen jossain vieraana, mutta kotona teen aina samoja ruokia.

Ei todellakaan. Sitä ostettiin aina roskiin ja sitten valitettiin rahojen riittämättömyyttä. Hyi saakeli mitä porukkaa.

Ei ollut. Lihaa/kanaa/kalaa oli aivan liian vähän ja loppunälkä meni sitte syömällä leipää ja perunaa. Äiti jäkätti aina ja sit isältä meni hermot ja löi nyrkin pöytään ja komensi että kaikki hiljaa. Lautanen syötiin aina tyhjäksi ja jos joskus oli jäätelöä niin se lautanen piti nuolla.

Syötin normiruokaa ja herkkuja vähän. Lauantaisin oli karkkipäivä. 

Syötiin todella hyvää ruokaa, kun isä metsästi ja kalasti. Vaniljajäätelöä syötiin hillojen kera. 

Ei. Olen lapsi 80- ja 90-luvuilla. Mutsi oli koko ajan jollain laihdutuskuurilla (hän oli normaalipainoinen) ja opin, että ruoka on pahasta ja aina pitäisi miettiä kaloreita kun syö. Sitten taas toisaalta kun mutsilla "dieetti petti" toisin sanoen sillä kävi nälkävelka liian suureksi ja älyttömät ruokarajoitukset ylitsepääsemättömiksi, niin sitten syötiin hirveet määrät karkkia, pullaa ja muita herkkuja. 

Mulla oli ihan skitsofreeninen suhtautuminen ruokaan liki nelikymppiseksi asti. Aina huono omatunto jos söin, joten skippasin syömisen, sitten tuli kauhea nälkä ja söin sitten herkkuja/rasvaista ruokaa, kun en enää kestänyt nälkääni. Nyt olen opetellut syömään oikeaa ruokaa kunnolla ruoka-aikaan. 

Joo, meillä äiti piti aina huolta siitä että ruokaa oli pöydässä ja paljon, kaikista omista vastoinkäymisistään huolimatta, aina syötiin hyvin ja monipuolisesti

Ei ollut eikä ole. Isäni uskoo ettei ihmisen tarvitse syödä kuin perunaa ja ruisleipää, äiti taas on ollut läpi elämäni milloin milläkin dieetillä ja sitten repsahtanut. Itseeni ei ole juurikaan vaikuttanut, mutta yhdellä sisaruksellani on anoreksia. Äidin kanssa laskevat yhdessä kaloreita.

Oli, erittäin. Ruoka oli lähinnä polttoainetta, jota syötiin säännöllisinä ateria-aikoina. Ja se oli äidin laittamaa perinteistä suomalaista kotiruokaa. Kukaan ei tehnyt ruoasta mitään numeroa missään mielessä, ei terveellisyydestä, kaloreista, mausta. Syöminen oli hyvällä tavalla ihan sivuasia, joka piti vaan hoitaa että saa taas energiaa kiinnostavampiin juttuihin. Vanhempani ovat vieläkin, yli 70-vuotiaina, hoikkia ja hyväkuntoisia.

Valitettavasti minä onnistuin sitten avioeron jälkeen päälle kolmekymppisenä sotkemaan oman ruokasuhteeni. Reagoin jätetyks tulemaan alkamalla käyttää liikaa alkoholia ja lohtusyödä. Tuo jäi päälle pariksi vuodeksi, missä ajassa lihoin 40 kg. Sen jälkeen ruoka on minulle ollut aina riippuvuuden kaltainen pakkomielle, aina mielessä ja ikuinen taistelu ruoanhimoja vastaan päällä.

Eipä juuri ruokaa ollut...

Ei täysin. Äitini taisteli aina lihavuutta vastaan, oli melkein aina jollain dieetillä. Lisäksi hän vihasi ruoanlaittoa, jonka koki naista alistavaksi pakkopullaksi, joten paljon syötiin pakasteita ja eineksiä, jotka sai helpolla pöytään. Mutta enemmän kuin itse ruokasuhde, minua on vaurioittanut äidiltä opittu kehosuhde, kun hän aina haukkui omaa kehoaan julmasti ja piti sitä vihollisenaan. Olen huomannut sisäistäneeni paljon sitä, että minun pitäisi oikeasti olla langanlaiha, tai alkaa se sisäinen urputus siitä kuinka olen iljettävä läski ja pitäisi saada pois kyllä 10 kg tms. Sisäinen puheeni jopa muuttuu äidin ääniseksi, kun tuo levy pyörähtää päälle. 

Ei, eikä kyllä mihinkään muuhunkaan.

Ilman muuta! 

Terveellistä kotiruoka siitä mitä 60-70-luvulla oli tarjolla. Kaikki tehtiin itse. Herkkuja sai syntymäpäivänä ja jouluna (kotipullaa kyllä 2x kuukaudessa).

Sama terve suhtautuminen on jatkunut omassa ja nyt jo lastenkin perheissä. Ei ole koskaan niin kiire ettei ehdi tekemään kunnon ruokaa. Herkut on juhlia varten (rakastamme leipoa), namipäivä kerran viikossa ja sekin hyvin pientä. 

Hoikkia, normaalipainoisia ollaan. 

Mun miehelleni tämä oli outoa, kasvatettu voileivillä mitkä hotkaistiin suunnilleen vauhdissa, juhliin tilattiin ruuat jostain cateringistä. Mutta hyvin oppi tavoille hänkin:)

Vierailija wrote:

Ei täysin. Äitini taisteli aina lihavuutta vastaan, oli melkein aina jollain dieetillä. Lisäksi hän vihasi ruoanlaittoa, jonka koki naista alistavaksi pakkopullaksi, joten paljon syötiin pakasteita ja eineksiä, jotka sai helpolla pöytään. Mutta enemmän kuin itse ruokasuhde, minua on vaurioittanut äidiltä opittu kehosuhde, kun hän aina haukkui omaa kehoaan julmasti ja piti sitä vihollisenaan. Olen huomannut sisäistäneeni paljon sitä, että minun pitäisi oikeasti olla langanlaiha, tai alkaa se sisäinen urputus siitä kuinka olen iljettävä läski ja pitäisi saada pois kyllä 10 kg tms. Sisäinen puheeni jopa muuttuu äidin ääniseksi, kun tuo levy pyörähtää päälle. 

Ei millään pahalla, mutta tuollaisia äitejä pitäisi rankaista.