Ypöyksin ilman miestä ja raskaana. Kokemuksia?

Erottiin, mies palasi kotimaahansa Yhdysvaltoihin ja pari kk sen jälkeen tajusin olevani raskaana. Lapsia on ennestään kaksi, ja hyvin tähän syliin kolmaskin mahtuu. Synnytystreeneissä en käy, kun tämä ei ole esikoinen. Ystäväni ja sukuni suhtautuu asiaan hyvin. Olen tosi onnellinen tästä tulevasta vauvasta.

Kävin kerran synnärivalmennuksessa. Tilaisuus oli teennäinen ja koin sen todella turhaksi.



Eipä se sitten noin muuten näkynyt missään, että olin "sinkkuna raskaana".

olin jo tehnyt yhden abortin nuoruudessani, jota kaduin. Se pilasi elämäni.

kun joka päivä muistat raiskauksen? Viisas olisi teettäny abortin.

Mutta samalla sitä sitten kasvoi siihen yksinhuoltajuuteen eikä se ollut enää sitten vaikeaa olla kaksin lapsen kanssa. Kävin valmennuksessa ihan niin kuin muutkin, mutta tylsää oli, kun ei ollut sitä, jonka kanssa jutella kokemuksista.

Synnytysvalmennuksessa en edes käynyt, koska totesin, että eiköhän ne siellä synnärillä sitten neuvo (oli siis esikoinen kyseessä). ja miksi ihmeessä olisin mennyt kuuntelemaan höpötystä siitä, miten vauva muuttaa parisuhteen? Eli hyvin pärjättiin ilman tuotakin.

Minulla oli etuna kuitenkin se, että isäni asui vaimonsa kanssa melkein naapurissa eli apua oli saatavilla jos sitä tarvitsisin. Synnytykseen mukaan tuli siskoni.

Oikeastaan, kun näin jälkeen päin miettii, yksin odottaminen oli aika antoisaakin, eipä ollyt mies vinkumassa korvan vieressä =D Toki yksin olo toi myls paljon vastuuta, mutta en koskaan ajatellut, että se olisi yh:lle jotenkin enemmän hommaa. Nyt minulla on nykyisen mieheni kanssa yhteinen lapsi, joten pystyn hyvin vertailemaan, mitä oli olla totaali yh jo raskausaikana ja miten vauvan tulo parisuhteessa on erilaisempaa.



Tsemppiä kovasti ap:lle. Nykyisin ei onneksi ole enää niin omituista jos nainen on yksin jo raskausaikana.

siinä yksin odottamisessa oli omat hyvätkin puolensa, sai itse päättää kaikesta lapseen liittyvästä, mm. lapsella on minun sukunimeni.



Mutta onhan se kaikki tietenkin kamalan raskasta yksin kannettavaksi, ja vauva-aika, etenkin lapsen sairastaminen, oli raskasta, kun joutui yksin olemaan 24/7 vauvaa varten ja vastuu kaikesta oli yksin minun harteillani. Myös kasvatusvastuuta ei ole jakamassa kukaan muu. Se vastuu ja huoli on jotakin mitä sellainen ihminen ei pysty ymmärtämään, joka ei ole lasta yksin saanut.

Kun se totaaliyksinhuoltajuus ei ole pelkästään sitä fyysistä, että ei asu kenenkään kanssa tai ei ole hoitoapua, vaan se psyykkinen puoli siinä yksinäisyydessä on se rankin puoli. Sitä ei tavallinenkaan yksinhuoltaja ymmärrä, sillä hänen lapsellaan on kuitenkin kaksi vanhempaa kaikesta huolimatta.

En ole valmis enää tekemään lisää lapsia, koin totaaliyksinhuoltajuuden sen verran rankaksi, että en halua laittaa itseäni, enkä lapsia siihen tilanteeseen.

Minusta tuntuu, että ilman miestäni arki olisi ylivoimaisen raskasta ja tuntisin itseni kovin yksinäiseksi. Mieheni on vuorotyössä, ja hänen ollessa iltavuorossa, lapsen nukkumaanmenon jälkeen tunnit ovat pitkiä ja hilajisia. kaikki sympatia äideille, joille se on ihan tavallista, jokapäiväistä arkea!



Mielestäni on tosi ikävää, kun aina morkataan yksinhuoltajien lapsia ja oletetaan heillä olevan enemmän ongelmia kuin lapsilla, joilla on molemmat vanhemmat. Uskon, että hyvä ja asialleen omistautunut yksinhuoltajaäiti voi luoda lapseensa jopa vielä syvemmän ja ainutlaatuisemman suhteen kuin moni "normaalin" perheen äiti. Uskon, että yksi hyvä vanhempi on parempi kuin kaksi keskinkertaista. Uskon myös, että isän puuttumisen trauma on helpommin käsiteltävissä kuin paskan isän aiheuttamat traumat.