Miten saada lisää kärsivällisyyttä lapsen kanssa?
Saisikohan täältä jotain neuvoja tai uutta näkökulmaa. Minulla on 3v. lapsi, ja olen ollut nyt n. vuoden taas töissä. Kotona lapsen kanssa ollessa jaksoin paremmin, mutta nyt on alkanut harmittaa oma kärsimättömyys ja hermojen meno. Lapsella on kai uhmaikää vielä, ja vastustelee, kiukuttelee ja saa raivareita aikuisen nökökulmasta käsittämättömistä asioista (tyyny on liian kylmä, nuken pipo on vinossa jne.) Lapsi on kuitenkin hyvin kehittynyt ja päiväkodista tulee vain hyvää palautetta. Yhteistä mukavaa tekemistä ja huomiota on. Itsellä vaan välillä, nykyään aika useinkin, menee hermo kun asiat eivät lapsen vastaan vänkäämisen takia etene tai hän saa pitkäkestoisen raivarin jostain. Hermostuessani huudan ja kiroilen (mitä en muuten koskaan tee!) lapselle :( Tästä jää tietysti paha mieli, ja tällä hetkellä vanhemmuus tuntuu raskaalta, vaikka lasta tietysti rakastankin.
Olen lukenut alan kirjallisuutta ja periaatteessa tiedän, miten lapsen kiukkua ym. olisi hyvä kohdata. Väsyneenä ym. jaksaminen vain jossain vaiheessa loppuu ja pinna palaa. Satunnaisesti se ei varmaan haittaa, mutta en haluaisi hermostua näin usein. Varmaan vaikuttaa sekin, että hoidan lasta yksin ilman kumppania ja hoidan itse kaiken.
Miten itsensä saa hillittyä ja rauhoitettua, kun lapsen kanssa on haastavaa? Miten jaksaa viedä vain asioita ja tilanteita rauhallisesti eteenpäin provosoitumatta? Kokemuksia, vinkkejä?
Kommentit (13)
Anna huostaan. Mulla ei kyllä tollaisia ongelmia ole itseni kanssa ollut koskaan vaikka olis ollut kuinka vaikeata aikaa. Keskity lapseesi ja suhtaudu elämään. Pidä huolta siitä lapsestasi. Hän on pieni, keskity nyt vain olennaiseen eli arkeen pienen lapsesi kanssa. Keskustele ja ole läsnä.
Keskity oman jaksamisesi pönkittämiseen. Olen itsekin totaaliyh ja tiedän periaatteessa tuon tunteen. (Vaikka kiroillut en ole. Huutanut kyllä.). Joskus ei vaan meinaa jaksaa.
Minua itseäni auttaa se, että sanon lapselle ääneen, että äiti on nyt todella väsynyt eikä meinaa jaksaa tuollaista enää yhtään. Minulla menee ihan just kokonaan hermot. Lapsi tajuaa, että olen tosissani, ja jotenkin kummasti tuon ääneen sanominen myös auttaa minua itseäni olemaan menettämästä hermojani totaalisesti.
Toinen hyvä on kävellä hetkeksi pois. Toiseen huoneeseen tai edes huoneen toiselle puolelle hengittelemään. Se on myös parempi kuin hillitön raivokohtaus.
No noin kai meistä suurin osa on kasvatettu, joten älä liikaa huoli. Kuulostaa että sulla on perusasiat kuitenkin hallussa eli olet miettinyt itseäsi kasvattajana, lapsi ei sua pelkääkään, koska uskaltaa tunteitaan näyttää. Lisäksi jos päiväkodissa on mennyt hyvin niin lapsellakin on perusasiat kunnossa.
Kieltämättä asia on vaikea, koska tavallaan lapsen pitää saada ilmaista itseään, mutta sitä raivoa tottakai haluaa myös hillitä. Oisko hyvä idea ottaa joku maneeri, siis tapa, että kun lapsi saa raivarit niin otat hänet olalle tai puhut kiukku-karhun kieltä (saat itse keksiä, miten se kiukku-karhu puhuu).
Mutta tosiaan kyllä kai meille 80-luvun lapsillekin karjuttiin, uhkailtiin mitä isä (tai mummo!) sanois jos kuulis. Lapsi on kyllä niin omassa minä-minä-tahto-maailmassaan, ettei siihen oikein väliin pääse. Voi loppua kyllä piankin tämä lapsen uhmaikä ja silloin järkevä keskustelu tepsii, ehkä...
Sitä väliä omasta hermostumisen tunteesta reaktioon voi pitentää. Ja kun sitä on saanu pidennettyä, siihen voi puuttua silleen, että tunteen vallassa reagoimisen voi välttää. Kun siis hyötyähän siittä tuskin on, että kun lapsi raivoaa niin sille raivotaan takaisin. Tuo vaatii kuitenkin aikaa ja niitä raivostumistilanteita, ennen kuin sen tunteen hallitsemisen voi oppia. Ja mites lapsi sen oppii jos vanhempikaan ei osaa.
Tälleen suppeasti selitettynä; voit aloittaa olemalla tietoinen ja tarkkailemalla itseäsi tunnekuohun vallassa. Kuuntelet kun huudat ja vain observoit sitä toimintaas. Tuo tekee sille sisäiselle maailmalles sellaisen muutoksen, jolloin oman käytöksen muokkaaminen on mahdollista. Silloin kerkeää valitsemaan muun toimintatavan ja reaktion, ennen kuin viha pääsee valloilleen. Kyse ei ole tunteiden patoamisesta, vaan kanavoimisesta ympäristölle vähemmän haitallisella tavalla. Tuon enempää on vaikea ohjeistaa, koska tuon vaiheen jälkeen pystyt itse päätteleen mikä muu toiminta-/reagointitapa olis parempi. Mutta sitä ennen tietoisena pysyminen noissa tilanteissa on se avain, koska vain sitä kautta niitä pystyy muuttamaan.
Käytkö terapiassa? Onko sinulla kontakti psykologin? Ei normaalia.
Vierailija kirjoitti:
Käytkö terapiassa? Onko sinulla kontakti psykologin? Ei normaalia.
On kyllä ihan normaalia, että uupuneena on pinna kireällä.
Eri asia, onko ihanteellista, mutta kyllä se normaalia on.
(En ole ap.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytkö terapiassa? Onko sinulla kontakti psykologin? Ei normaalia.
On kyllä ihan normaalia, että uupuneena on pinna kireällä.
Eri asia, onko ihanteellista, mutta kyllä se normaalia on.
(En ole ap.)
Pinna kireällä ja sen mukaan reagoiminenkin on kaks eri asiaa. Ainakaan tunteiden säätelyn opettaminen ei onnistu, jos ei sitä itsekään osaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytkö terapiassa? Onko sinulla kontakti psykologin? Ei normaalia.
On kyllä ihan normaalia, että uupuneena on pinna kireällä.
Eri asia, onko ihanteellista, mutta kyllä se normaalia on.
(En ole ap.)
Pinna kireällä ja sen mukaan reagoiminenkin on kaks eri asiaa. Ainakaan tunteiden säätelyn opettaminen ei onnistu, jos ei sitä itsekään osaa.
Jos tehdään gallup, että kuinka moni vanhempi on reagoinut kireän pinnan mukaisesti ja kuinka moni ei ole, niin aika pieni on se prosentti, joka koskaan ei ole.
Tietysti siitä pitäisi pyrkiä pois, mutta satunnaisena tapahtumana se on inhimillinen ja normaali.
Boomerien aikaan tehtiin niin, että lapselta saatettiin kieltää omien tunteiden ilmaiseminen rumalla tavalla. Eli jos lapsi raivosi turhia, niin sitten vaan kylmän rauhallisesti kiellettiin lasta ja annettiin rangaistus.
Enää tuollaista kasvatusta ei toki suositella.
Meillä oli ihana perhetyöntekijä, joka antoi paljon näkökulmia. Esim.
Tunteita saa olla ja ne saa näkyä.
Toisen tunne tarttuu hyvin helposti itseen, varsinkin jos on itse väsynyt ja turhautunut.
Lapsen kiukku on sen lapsen tunne, ei sinun.
Aikuisen ei tarvitse antaa tunteen tarttua eikä lapsen tunnetta tarvitse yrittää poistaa - se menee ajallaan ohi. Sen sijaan pitää yrittää sietää, se näyttää lapsesta turvalliselta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käytkö terapiassa? Onko sinulla kontakti psykologin? Ei normaalia.
On kyllä ihan normaalia, että uupuneena on pinna kireällä.
Eri asia, onko ihanteellista, mutta kyllä se normaalia on.
(En ole ap.)
On aika vaativaa aikaa olla vanhempi nykyään. Kylä ei enää tosiaan kasvata ja yksin saat hommasi hoitaa. Sitten pitäisi kuitenkin olla supervanhempi, joka ei ikinä esimerkiksi suutu. Vaatimukset ovat aika epäinhimillisiä.
En tiedä, onko tästä apua tai onko itsestään selvää, mutta sille lapselle voi suoraan sanoa, että tämä ärsyttää minua nyt ihan hirveästi paljon ja minun tekisi mieli kanssa huutaa. Kohta äiti alkaa kanssa huutaa.
Ts. ei tarvitse esittää viilipyttyä, kunnes räjähtää.
Tilanne saattaa lähteä purkautumaan tuota kautta, että lapsi kiinnostuu myös sinun tunteistasi, tai että alat jopa liioitellusti esittää raivoa silloin kun on vielä jotain saumaa tehdä se jollain lailla leikkisästi.
Etpä voi oikein millekään muulle mitään tehdä, kuin sille omalle väsymyksellesi. Nuku enemmän, liiku, syö oikein jne. Ihan vaan ne tavalliset, kun itse olet voimissasi, jaksat lapsen temppujakin paremmin. Mutta ihan mitä vaan ei tarvitse sietää suuttumatta kolmevuotiaaltakaan. Toki se, miten suuttumuksesi ilmaiset, on olennaista.