Avioliiton päättyminen ja lapset

jotta on aikaa sopeutua ajatukseen ja tarvittaessa hoitaa apua ajoissa.



Muutaman perheen tiedän, jos ilmoitettiin, kun toinen jo tyyliin muuttamassa, ja se on äärimmäisen hankalaa lapsille.

Pikaeroa emme onneksi joudu tekemään,eromme on enemmänkin molemmille luopumista toimimattomasta suhteesta kuin myrskyisä loppu kiihkeine tunteineen. Tällaisessa erossa on se hyvä puoli, että lapsien osuutta pystyy jonkin verran paremmin huomioimaan, muuta hyvää tässä ei olekaan.



Hirveän ahdistava silti varmasti meille kaikille.

Omaa kokemusta ei ole mutta olen yläkoulussa opettajana, ja pari avioeroa läpikäyvää nuorta oli valvontaluokassani juuri viime vuonna. Toisessa myrskyisä ero ja tuhot sen mukaiset. :( Toisessa vanhemmat hyvissä väleissä, ja se hämmensi nuorta. Kävi pari viikkoa sitä epäuskoa läpi, että miten ihmeessä eroavat, kun ei ole mitään, kun eivät riitele, kun ei kummallakaan ole toista jne. Rankkaa lapselle oli myös se, että pikkuveljeltä piti aluksi salata (alakoulussa).



Älkää ottako nuoria "kavereiksenne", eikä omaa pahaa oloa saa tilittää heille. He ovat lapsia, joihin kodin hajoaminen sattuu. Kertokaa kaikille samaan aikaan (vaikka tekisittekin kahden kesken). Selittäkää syyt niin perusteellisesti, että ei jää tilaa jossittelulle. Lapsi saa toivoa tyhjästäkin, älkää rohkaisko sitä. On rankkaa elätellä toivoa, jos sitä ei ole. Jos teillä on uudet puolisot tiedossa, antakaa lasten ensin sopeutua eroon ja uuteen elämään. Vähintään se puoli vuotta. Sitten rauhassa tutustumista uusiin aikuisiin, ei samantien muuttoa yhteen. Aika karkeasti arvioisin, että vuosi vähitään olisi hyvä lapsille tottua eroon ja mahdollisiin uusiin puolisoihin, parempi olisi kaksi.



Mutta siis omaa kokemusta ei ole, vierestä vaan seurannut. :( Tärkein asia: ne teinit ovat vielä lapsia. Eksyksissä ja peloissaan. Muistakaa se! Puheet, teot ja ulkonäkö voivat olla toista, mutta sisällä on pieni ja pelokas lapsi.

Avioliitto ei ole toiminut meillä enää pariin vuoteen. On ollut myrskyisät ajat ja mykkäkouluajat. Nyt on vuorossa se hiljainen irtikasvaminen.



Mutta suuret kiitokset sinulle. Tuo oli erittäin tärkeä juttu, ettei anna lapsille turhia toiveita. Itse noiden turhien toiveiden kanssa onkin tullut jo pari vuotta taisteltua ja ihan älyttömän rankkaa elämäähän se on henkisesti. Aivan totta, sitä tuskaa ei soisi lapselleen.