Valitusta

Hirveä tarve päästä valittamaan jonnekin. En jaksaisi olla työssäni enää ollenkaan, odotan vain, että tulisi joku syy millä laittaisivat ulos. En kuitenkaan voi itse irtisanoutua karenssin pelossa.

Oon aina ollut ahkera ja tehnyt töitä mielelläni. Ja nyt yhtäkkiä olenkin laiska paska, joka vaan haluaisi istua kotona itkemässä. Rypeä itsesäälissä. Inhotan itseäni, kun en tunnu osaavan mitään muuta kuin tätä vellomista.

Yritän pysäyttää sitä, sanoa itselleni että "nyt hei homma hanskaan ja tekemään". Mutta ei, ryven ja vellon vain.

Olen tosi yksinäinen, enkä kyllä ihmettele sitä. En itsekään haluaisi olla omassa seurassani. Haluaisin vain itkeä ja parkua, valittaa ja vinkua.

Olen fiksu, pärjäävä, hyvin toimeentuleva ihminen. Taustalla on menetyksiä ja traumoja, jotka ovat terapian myötä nyt nousseet pintaan. Selvästi mieleni on nyt valmis kohtaamaan ne. Mutta se tuntuu kovin raskaalta ja vaikealta, haluaisin juosta pakoon. Lakata olemasta. Tuntuu siltä, että minun ei pitäisi olla olemassa. Että olisi maailmalle parempi, jos minua ei enää olisi. En kuitenkaan ole masentunut, olen ahdistunut ja uupunut.