Isovanhemmuus

Muistan mukavat lapsuuden kesät, kun sisarusten kanssa oltiin pitkiä pätkiä mummolassa, ensin toisessa ja sitten toisessa. Paikalla usein serkkujakin ja tekemistä ja seuraa oli aina.

Omat lapseni eivät valitettavasti saaneet vastaavaa kokea, toiset isovanhemmat asuivat niin kaukana ja toisia (minun vanhempani) ei koskaan kiinnostanut lapsen lapset, eipä juuri omatkaan lapset aikoinaan. Siksi kai minut ja sisarukseni niin usein vietiin mummoloihin, mutta se ei omasta lapsen näkökulmastani ollut yhtään huono! Minun molemmat isovanhempani olivat aivan ihania ja heillä oli aikaa ja olivat aidosti läsnä.

Minä olen salaa omissa ajatuksissani haaveillut, että minä olisin aikanaan myös läsnäoleva mummo. Mummo, jonka luo voi aina tulla ja jonka kanssa tehdään kaikkea kivaa. Olisi kesämökkiä ja ihana ranta, siellä omatkin lapset viihtyi ja viihtyvät edelleen. Mutta sopisi sinne pikkuisiakin mukaan. Asuntovaunureissuille pääsisivät mukaan ja lomille talvella vaikka lämpimään meidän isovanhempien matkassa, vanhempien kanssa tai ilman. Minä olisin mummo, joka leipoo ja askartelee, auttaa läksyissä, lukee satuja ja silittää uneen. Minä hoitaisin ja auttaisin, hukuttaisin rakkauteen niinkuin omatkin lapseni. Ja kun aika on, väistyisin ja antaisin vanhempien jatkaa, en päsmäröisi ja neuvoisi jos ei kysytä.

Mutta ei ole niitä pieniä. Eikä kuulemma tule. Kai meidän sukuhaara sitten aikanaan sammuu näihin meidän lapsiin. Tavallaan itsekseni joskus suren tätä. Niin paljon olisi vielä annettavaa pikkuisille. Annan tietysti aikaa ja rakkautta noille lapsillemme, mutta aikuisia ovat, omat menot ja elämät ja elämänkumppanit. Kiitollinen tietysti hyvistä ja lämpimistä väleistä heidän kanssaan ja heidän puolisoidensa kanssa.

En minä kenellekään tästä lastenlasten kaipuusta puhu. En koskaan lapsilleni ole edes puolella sanaa vihjannut. Se on heidän asiansa. Tämä on vain oma pieni hiljainen suruni. Suru, kun niin paljon haluaisi ja voisi ja pystyisi antaa.

Onko muita? Tai mitä ajatuksia muuten tämä herättää?