Onko kenelläkään muulla samoja fiiliksiä? Karjalaisten evakkojen jälkeläinen.

Iso osa meistä on juurettomia. Ota huomioon ettei silloin ennen vanhaankaan siihen taloon saanut jäädä kuin vanhin poika.

No enpä kyllä ole tajunnut tuollaisesta kateellinen olla. Olen ihan hiton ylpeä isovanhemmistani, jotka ovat tyhjästä rakentaneet elämänsä uudelleen. En ole mökkitontteja osannut kaivata enkä suvun piironkeja, ihmiset ja tarinat ovat tärkeämpiä.

Meillä on evakkona tulleiden peruja kaappikello, joka ei edes toimi. Siinäpä se, jos ajatellaan sellaisia suvussa pitkään olleita omaisuuksia. Isovanhempani saivat kyllä rajan tällä puolen asiansa siihen pisteeseen, että talo, mökki ym. on olemassa. Ei ole kyllä tullut mieleenkään, että asiasta pitäisi olla jotenkin katkera.

Vierailija kirjoitti:

No enpä kyllä ole tajunnut tuollaisesta kateellinen olla. Olen ihan hiton ylpeä isovanhemmistani, jotka ovat tyhjästä rakentaneet elämänsä uudelleen. En ole mökkitontteja osannut kaivata enkä suvun piironkeja, ihmiset ja tarinat ovat tärkeämpiä.

Olipa hienosti sanottu!

Kyllä, valtaosan ajasta ajattelen juuri noin, että on ihan valtava inspiraatio, että he kykenivät rakentamaan uuden elämän. Siihen kannattaa varmasti keskittyä.

- ap

Mulla on useampi isovanhempi Karjalan evakkoja. Mulle rakkaita seutuja on sitten ne paikat, missä isovanhemmat ja oma perhe on asunut. Olen käynyt kerran Viipurissa ja siellä voisi kyllä taas käydä sitten kun se on jälleen mahdollista.

No olisiko sulla oikeasti mitään? Mun isovanhempien 40-luvulla omistama maatalo on nykyään mun serkulla, jota en edes tunne.

Mulla on yksi maitokannu sieltä, ei muuta.

Isän syntymäkoti jäi myös rajan taakse Petsamoon. Eihän isäkään sitä muistanut kun oli niin pieni kun sieltä evakkoon lähtivät. Norjan puolelta oli joskus käynyt sinne kiikaroimassa järven yli.

Äidin kodin taas polttivat saksalaiset.

Mutta en minä ole kateellinen muiden maataloille, maille, huonekaluille tai kesämökeille. Olin hyvin tyytyväinen kun äiti sisarustensa kanssa sai viimein päätettyä, että myyvät sen talon mikä sodan jälkeen rakennettiin. En siis saanut perintönä osaa 1946 rakennetusta talosta jas en tiluksista (13 ha,) enkä olisi sitä edes halunnut. Ihan mukava paikka se oli käydä parin kolmen vuoden välein, mutta en todellakaan olisi alkanut siellä kulkemaan niin paljon kuin sen ylläpito olisi vaatinut.

Suurimmalla osalla suomalaisista on köyhät isovanhemmat. Lapsenlapsille on jäänyt ehkä puupenkki tai muutama hopealusikka perinnöksi.

Ne jotka omisti maata siellä rajan takana sai korvauksena vastaavan määrän maata valtiolta (mutta valtio määräsi mistä). Jos oli maaton, ei saanut mitään.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on evakkona tulleiden peruja kaappikello, joka ei edes toimi. Siinäpä se, jos ajatellaan sellaisia suvussa pitkään olleita omaisuuksia. Isovanhempani saivat kyllä rajan tällä puolen asiansa siihen pisteeseen, että talo, mökki ym. on olemassa. Ei ole kyllä tullut mieleenkään, että asiasta pitäisi olla jotenkin katkera.

Hienoa kuulla tuollaisia mielipiteitä. En tarkoittanut katkeruutta, vaan ihan yksinkertaisesti joskus myönnän, että koen kateutta kun ystävillä on ne juuret sinne maille joissa heidän sukunsa on asunut useamman sataa vuotta.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka omisti maata siellä rajan takana sai korvauksena vastaavan määrän maata valtiolta (mutta valtio määräsi mistä). Jos oli maaton, ei saanut mitään.

Ei mennyt ihan noin, eli maalla asuneet saivat maata, mutta kaupungeissa asuneet valtion obligaatioita. Omat sukulaiseni asuivat Viipurissa, joten saivat valtion obligaatioita. Todella upeasti Suomi hoiti uudelleenasuttamisen, mutta onhan se haikeaa, että oman sukunsa kotiseuduille ei pääse eikä sieltä voi omistaa mitään. Kyse ei siis ole rahasta tai omaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä asioista, joita ei voi rahalla ostaa, eli yhteydestä siihen omaan sukuhistoriaan.

- ap

Se karjalan torppa ja tila olis jaettu jo 32 osaan

Niin, kannattaa tosiaan muistaa että se oli se vanhin poika yleensä, joka peri, ei muut. Miksi joku talo olisi nyt just ap:n omistuksessa?

Ei mullakaan ole mitään perittyjä maita tai taloja, vaikkei olla evakkojen jälkeläisiä. Isäni oli perheensä nuorin poika, ei hän saanut perinnöksi lapsuuskotiaan.

Vierailin tänä kesänä vanhalla kotiseudullani. Luettelin siellä vain kaikkea, mitä EN halua perinnöksi. Paikka sijaitsee raamattuvyöhykkeellä ja lapsuus ja nuoruus siellä olivat todella ahdistavia ja traumatisoivia. Vaikka siellä olisi materiaa ja maata tarjolla, niin paikkakunnalla vallitsee edelleen niin käsittämättömän ahdistava ilmapiiri, etten vielä tiedä, mitä ihmettä perinnöllä teen, kun en paikkakunnalla halua oleskella.

Vierailija kirjoitti:

No enpä kyllä ole tajunnut tuollaisesta kateellinen olla. Olen ihan hiton ylpeä isovanhemmistani, jotka ovat tyhjästä rakentaneet elämänsä uudelleen. En ole mökkitontteja osannut kaivata enkä suvun piironkeja, ihmiset ja tarinat ovat tärkeämpiä.

Minäkin olen ylpeä isovanhemmistani. He menivät heti koulutettuina töihin, ostivat kaupunkiasunnon ja kesämaatilan, jossa viettivät kesät. Perintöäkin heiltä jäi rutkasti.

Ei kiinnosta joku perintömökkiriesa tai sukuhautameininki pätkän vertaa. Töiden perässä on muutettu suvussa ainakin 1800-luvulta lähtien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka omisti maata siellä rajan takana sai korvauksena vastaavan määrän maata valtiolta (mutta valtio määräsi mistä). Jos oli maaton, ei saanut mitään.

Ei mennyt ihan noin, eli maalla asuneet saivat maata, mutta kaupungeissa asuneet valtion obligaatioita. Omat sukulaiseni asuivat Viipurissa, joten saivat valtion obligaatioita. Todella upeasti Suomi hoiti uudelleenasuttamisen, mutta onhan se haikeaa, että oman sukunsa kotiseuduille ei pääse eikä sieltä voi omistaa mitään. Kyse ei siis ole rahasta tai omaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä asioista, joita ei voi rahalla ostaa, eli yhteydestä siihen omaan sukuhistoriaan.

- ap

Minun evakkoisovanhemmat eivät saaneet valtiolta yhtään mitään koska olivat Viipurissa pelkkiä köyhiä työntekijöitä. Joutuivat kituuttamaan Länsi-Suomeen kaupungin köyhälistöalueelle vuokrataloon. Isoisä yritti riipiä elantoa sekatyömiehenä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kannattaa tosiaan muistaa että se oli se vanhin poika yleensä, joka peri, ei muut. Miksi joku talo olisi nyt just ap:n omistuksessa?

Ei mullakaan ole mitään perittyjä maita tai taloja, vaikkei olla evakkojen jälkeläisiä. Isäni oli perheensä nuorin poika, ei hän saanut perinnöksi lapsuuskotiaan.

Ei se talo, mutta ihan vain se mahdollisuus edes käydä alueella. En ole koskaan käynyt ja nyt ei voi. Se on se mikä tekee haikeaksi, ei materia. Rahaa voi itsekin ansaita ja asioita ostaa, mutta itse koen haikeaksi tuon, että yhteys suvun historiaan on katkaistu. Ehkä se vahvistuu nyt, kun ei voi edes haaveilla käyvänsä entisillä suvun kotiseuduilla ja samalla nyt kesällä niin monet tutut viettävät omilla sukujensa alueilla kesäänsä. Eli ei se materia, vaan se henkinen yhteys.

- ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka omisti maata siellä rajan takana sai korvauksena vastaavan määrän maata valtiolta (mutta valtio määräsi mistä). Jos oli maaton, ei saanut mitään.

Ei mennyt ihan noin, eli maalla asuneet saivat maata, mutta kaupungeissa asuneet valtion obligaatioita. Omat sukulaiseni asuivat Viipurissa, joten saivat valtion obligaatioita. Todella upeasti Suomi hoiti uudelleenasuttamisen, mutta onhan se haikeaa, että oman sukunsa kotiseuduille ei pääse eikä sieltä voi omistaa mitään. Kyse ei siis ole rahasta tai omaisuudesta, vaan yksinkertaisesti siitä asioista, joita ei voi rahalla ostaa, eli yhteydestä siihen omaan sukuhistoriaan.

- ap

Minun evakkoisovanhemmat eivät saaneet valtiolta yhtään mitään koska olivat Viipurissa pelkkiä köyhiä työntekijöitä. Joutuivat kituuttamaan Länsi-Suomeen kaupungin köyhälistöalueelle vuokrataloon. Isoisä yritti riipiä elantoa sekatyömiehenä.

Tuota en edes tiennyt. Olin siinä käsityksessä, että kaikille korvattiin menetetty omaisuus, eli maanviljelijöille maata ja kaupunkilaisille valtion obligaatioita korvauksena menetetystä omaisuudesta. Mutta upeaa, että isovanhempasi pärjäsivät todella vaikeissa oloissa! Siitä olen tosiaan itse saanut inspiraatiota, että ihminen kykenee pärjäämään ja menestymään vaikeissakin olosuhteissa. Näin kesällä kun muut menevät sukunsa mailla oleville kesämökeille, ja itse on juureton, tuo vain joskus tulee mieleen, että on tietty haikeus ja kateellisuus siitä, että itsellä ei ole samaa kuin niin monella muulla. Mutta täällä viestit muistuttavat, että en minä ole yksin siinä joten itsesääli on turhaa.

- ap

No kyllä mun isovanhemmat sai ihan tilan menetetyn tilalle. Eli silleen harhaanjohtavaa kirjoittaa, että ois tyhjästä elämä ihan itse rakennettu, kyllähän valtio tuki uuteen alkuun.

Toki ne juuret siellä ei ehkä oo niin syvässä, mut jotenkin siihen suvun tarinaan kuuluu niin se kotipaikka Karjalassa kuin asettuminen uuteen paikkaan.