Elämää kuningasvauvan kanssa

Yritin avata poismuuttavalle alaikäiselle lapselle pankkitunnuksia ilman varattua aikaa. Virkailija kehotti soittamaan isälle, koska tarvitaan valtuutus jo etuunkäteen. Olin käsittänyt väärin, oletin, että se tulee sähköisesti allekirjoitettavaksi. Minun syyni, minun mokani, joudun vielä maksamaan tästä. Mutta ei hätää, se on nopea juttu, täppi lupakohtaan ja se on siinä, virkailija vakuutti. Kylmä tunne. Teki mieleni sanoa, että et ymmärrä, ei mun miehelle voi soittaa ja "pyytää" yhtään mitään, mieluummin poistun jonosta ja hoidetaan asia myöhemmin loppuun. On samantekevää, onko töissä vai kotona, mies kun raivostuu lähes kaikesta ja minulle tulee ahdistusta ja rintakipua.

Soitin kuitenkin, ja ihmeekseni oli tällä kertaa rauhallinen suostuvainen. Tehtiin odotellessa virkailijan kanssa prosessia eteenpäin. Puhelin soi, vastasin. Linjan toisessa päässä huusi raivostunut mies. Oli mennyt palveluun eri kautta, kuin mitä neuvottiin ja löytänyt vain tulostettavan version. Yritin vääntää kännykän volyymia pienemmälle, ettei korvani kipeydy tai tarvitse hävetä meuhkaamisen ja kiroamisen kuuluvan ulospäin. En saanut sanomisista paljoa tolkkua. Sanoin ookoo, katsotaan myöhemmin, heippa.

Totesin virkailijalle, että tuli jokin ongelma, palaamme toisen kerran asiaan. Ajoimme kotiin ja otin rauhoittavan, joita en tarvitsisi ilman miestä.

Olen yrittänyt lähteä varmaan kymmenen kertaa, mutta se on miehelle pelkkää itkua, kauhua ja kuolemaa. Päästäisi pois sovinnolla, mutta ei.