Mahdollisen kumppanin keskeneräisyys

Mitä mieltä olette siitä, että kun keski-ikäisenä tapaa mahdollisia loppuelämän rakkauksia, olisiko jo aika kummankin olla kypsä aikuinen, valmis (sitoutumaan ja panostamaankin) parisuhteeseen ja jotenkin tuntea itsensä?

Tietysti ihminen kehittyy ikänsä ja varsinkin toisten kanssa, parisuhteessa eri tavalla kuin muuten. Mitä ajattelette esim. 40 - 50 - vuotiaita, jotka etsii parisuhdetta ja itseään, eivät tiedä mitä haluavat ja persoonallisuudesta löytyy lähemmin tarkasteltuna isoja ongelmia?

Olisiko ollut aika selviytyä niistä jo nuorempana? Selvittää itsekseen ja sitten vasta hakea seuraa? Tai ottaa uusi parisuhde vielä mahdollisuutena löytää joku, jonka kanssa oppia uutta ja ehkä toipua?

Vai meneekö se niin, että jos ei ole vielä oppinut, ei enää opi? Jatkaa samoja toimintamalleja aina uudestaan niin kauan kuin saa tilaisuuden?

Otin riskin ja tutustuin "hankalaan tapaukseen". Itse olen turvallinen, rauhallinen ja rakastava. Kokemus oli, että jopa tällaisen kypsän, tyynen ihmisen voi hajottaa huono seura ja vaikkapa narsistisuuteen taipuvat ihmiset lähinnä happanevat vanhetessaan. Ehkä.muut viisaatuvat ja oppivat arvostamaan sitä, mikä on tärkeää elämässä. Pahimmat etsivät sitten heidät ja yrittävät imeä elämänvoiman ja -viisauden muista.

Kuinka paljon toisen keskeneräisyyttä voi hyväksyä myöhemmällä iällä?