Outo lapsuudenperheen dynamiikka.

Olen nyt jonkin aikaa miettinyt että teen aloituksen aiheesta. Lapsuudenperheessäni ei käytetty alkoholia eikä ollut väkivaltaa, mutta vanhempani ovat aika... erikoisia käytökseltään ja tavoiltaan. Tämä vaikuttaa minuun vielä näin aikuisenakin, on hankalaa opetella pois lapsena opituista tavoista kun nuo on iskostettu niin syvälle aivoihin.

Mitä sitten tarkoitan tällä? No, isäni oli paljon töissä ja käytännössä aina työmatkoilla. Kotona ollessaan oli aina todella hiljainen, hetki sitten tajusin että en koe että minulla on ollut isää vaan hän on kuin joku tuttu, joka tulee kyläilemään ja lähtee aina lopulta pois. Hänen kommunikaatiotaitonsa ovat olemattomat. Ollaan oikeasti puhuttu viimeeksi pari vuotta sitten, vaikka olenkin käynyt kotona äskettäin. En ole edes varma onko puhelimessani oleva isäni puhelinnumero enää käytössäkään, ollaan laiteltu viestiä toisillemme viimeeksi 4v sitten.

Äitini on ihan äärettömän sosiaalisesti kömpelö, mutta ei näe tätä ollenkaan itse. Hänen seurassaan on aika raskasta olla tämän takia, hän ei aisti ollenkaan jos toisella on huono olla. Inhoaa ihmisten seurassa olemista. Inhoaa lapsia ja sanoo minulle vieläkin usein että onneksi olet aikuinen, hän vihasi niitä lasten leikkeja ja lapsijuttuja kun olit nuorempi, ne oli "ihan hirveitä". Hänellä on tarkat rutiinit ja vaatteiden, hiusten ja tavaroiden pitää olla just tasan samalla tavalla päivästä toiseen. Ei uskalla mennä vieraisiin paikkoihin, eli ei ole käynyt nykyisessä asuinkaupungissanikaan kertaakaan kylässä. Vaikka en ole ollenkaan äitini tapainen luonteeltani pelkään itsekin uusia paikkoja ja en uskalla tehdä uusia asioita, koska niitä ei vaan voi tehdä.

Sori pitkä sepustus, mutta oli pakko avautua tästä johonkin.