Miten paljon vastoinkäymisiä voi yhteen elämään mahtua?

Parisuhteessa ollut myös haasteita niin paljon, että en tiedä onko edes järkeä olla enää yhdessä. Miksei mikään voi olla helppoa? Onko kaikilla elämä näin haastavaa?

Jos on töitä, perhe ja koti, on asiat jo aika hyvällä mallilla. Olin itse 16, kun olin menettänyt sen aikaisen elämäni läheisimmät ihmiset. Mutta minkäs sille voi. Tekee sit elämästä niin hyvää kuin se on suinkin on mahdollista.

Niin. Ikävää kuulla. Liikaa taitaa mahtua joillekin ihmisille vastoinkäymisiä. Muillakin on kaikenlaista, ehkeivät aina sano. Voi olla terveysjuttuja, taloushuolia tai muita haasteita. Voimme yrittää tehdä maailmasta inhimillisemmän siltä osin, kuin voimme.

Paljon. Yleensä aina kun asiat menee hyvin, niin aina jossakin kohtaa tulee jokin takaisku. Selvästi olen ihminen joka pitää aina palauttaa maan pinnalle ja polkea vielä maanrakoon. 

Ap, mulla ei ole enää perhettä eikä töitäkään. Olen ollut työkyvyttömyyseläkkeellä jo 30 vuotta. Ehdin valmistua yliopistosta, ei mihinkään.

Parisuhteissa olen aina tullut hyväksikäytetyksi jalopulta jätetty. Ei ole tarvinnut miettiä, eroaisiko.

Kolmesta lapsestani menetin 2, kun olin niin huonossa kunnossa eron aikaan,ettei minusta olisi ollut huoltajaksi.

Kerronko lisää?

Vierailija kirjoitti:

Paljon. Yleensä aina kun asiat menee hyvin, niin aina jossakin kohtaa tulee jokin takaisku. Selvästi olen ihminen joka pitää aina palauttaa maan pinnalle ja polkea vielä maanrakoon. 

Olen huomannut ihan saman. En uskalla edes enää ajatella, että nyt minulla on asiat hyvin, kun sitten käy jotain tosi dramaattista, jota ei läheskään kaikille koskaan tapahdu. Jaksamista sinulle myös kaikesta huolimatta! T. Ap

Paljon. Pari lyhyttä elinaikaennustetta kahden viikon välein, leikkaus, elinsiirto pitkä toipuminen luuydinsyövästä, potkut töistä syövän vuoksi pitkä sairaysloma, läheisten menettäminen köyhyys, kaamea ja heikosti palkattu uusi työ.

Nuorena oli helpompia ns. kriisejä. 😀

Vierailija kirjoitti:

Jos on töitä, perhe ja koti, on asiat jo aika hyvällä mallilla. Olin itse 16, kun olin menettänyt sen aikaisen elämäni läheisimmät ihmiset. Mutta minkäs sille voi. Tekee sit elämästä niin hyvää kuin se on suinkin on mahdollista.

Tosi ikävää.

Teen itse kahta matalapalkka-alan työtä, toisinsanoen teen monena päivänä viikossa pitkää päivää. En tiedä olisiko helpompaa olla vaan työttömänä. Varmasti monen mielestä. T. Ap

Osalle meistä siunaantuu enemmän enkä halua kenenkään tilannetta vähätellä, mutta toisinaan ihmiset ihan itse aiheuttavat draamansa. Tunnen itsekin muutamia, joilla aina kamalaa ja elämä ei tarjoile muuta kuin huonoa, vaikka sinänsä ne ongelmat ei sen suurempia ole kuin muillakaan. Surkutellaan ja "omitaan" kaikki mahdolliset ihmiskohtalot, lasketaan kuinka monta serkkua ja kummin kaimaa on menehtynyt (vaikka oikeasti ei juuri oltaisi tekemisissä), jäädään huonoihin parisuhteisiin, riitannutaan muiden kanssa jne. Tavallaan siis valitaan ihan itse se elämä, joka on kauhean paljon raskaampi kuin muilla.

Mitähän tässä on viimeseen pariinkymmeneen vuoteen mahtunut: Potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä, lapsen kuolema, isän kuolema, avioero, burnout, sairastumien ja firman lopettaminen, äidin kuolema. Töitä olisi vielä muutama viikko, mutta kai nekin loppuun kun ei jatkosta ole kuulunut mitään vaikka olen kysellyt. Seuraavaksi varmaan konkurssi kun en minä tuolla puolella eläkkeellä pysty tätä asuntoa maksamaan.

Niin paljon, että lakkaa edes ajattelemasta että mitään hyvää tai edes kohtuullista voisi tapahtua ja että tuo hyvä tai edes kohtuullinen voisi jatkua hetkeä kauemmin, vaikka tapahtuisikin.

Niin paljon, että toivon, että elämäni kulkisi päivästä toiseen hyvin yksinkertaista ja tylsää reittiä ilman mitään poikkeuksia mihinkään suuntaan.

Minua onnellisempaa avioliittoa ei ole kenelläkään muulla.

Päättäjät ovat meillä pahoja. Muksuja emme kokkarivaltaan halunneetkaan.

KAIKKI kärsimys, mikä minulla on, on päättäjiemme aiheuttama.  KAIKKI.

Vierailija kirjoitti:

Osalle meistä siunaantuu enemmän enkä halua kenenkään tilannetta vähätellä, mutta toisinaan ihmiset ihan itse aiheuttavat draamansa. Tunnen itsekin muutamia, joilla aina kamalaa ja elämä ei tarjoile muuta kuin huonoa, vaikka sinänsä ne ongelmat ei sen suurempia ole kuin muillakaan. Surkutellaan ja "omitaan" kaikki mahdolliset ihmiskohtalot, lasketaan kuinka monta serkkua ja kummin kaimaa on menehtynyt (vaikka oikeasti ei juuri oltaisi tekemisissä), jäädään huonoihin parisuhteisiin, riitannutaan muiden kanssa jne. Tavallaan siis valitaan ihan itse se elämä, joka on kauhean paljon raskaampi kuin muilla.

Tiedän tämänkin ihmistyypin, mutta jos tuntisit minut, tietäisit että olen kaikkea muuta. Olen päinvastoin sellainen varman päälle pelaaja joka yrittää tehdä asiat oikein ja osaa olla onnellinen pienistä jutuista. En yleensä edes valita mistään kenellekään. Jotkut ihmettelee suureen ääneen että miten voin jaksaa näin hienosti hoitaa lapseni, kotini, harrastukset, auttaa sairaita sukulaisia ym kaikesta huolimatta. Traagiset asiat joita elämässäni on tapahtunut on sellaisia, joihin en oikeastaan ole voinut itse vaikuttaa mitenkään. Parisuhteen olen toki valinnut itse. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on töitä, perhe ja koti, on asiat jo aika hyvällä mallilla. Olin itse 16, kun olin menettänyt sen aikaisen elämäni läheisimmät ihmiset. Mutta minkäs sille voi. Tekee sit elämästä niin hyvää kuin se on suinkin on mahdollista.

Tosi ikävää.

Teen itse kahta matalapalkka-alan työtä, toisinsanoen teen monena päivänä viikossa pitkää päivää. En tiedä olisiko helpompaa olla vaan työttömänä. Varmasti monen mielestä. T. Ap

Varmasti tuokin on raskasta, mutta lähinnä tarkoitin sitä, että mikäli terveyttä, jaksamista ja työkykyä riittää kahteen työhön, harrastuksiin, muiden auttamiseen jne on ns. perusta kunnossa, joka auttaa pitkälle.