Pohdintoja parisuhteen jälkeen

Murruin totaalisesti parisuhteen päättyessä. Olen kuitenkin käynyt eron jälkeen aktiivisesti ja väsymättä läpi suhdettamme ja itse erotapahtumaa. Nyttemmin suruani on helpottanut ajatus, että kenties rakastuinkin vain siihen ihannehenkilöön, jonka halusin nähdä. Henkilöön, joka on valmis monenmoiseen humaaniin keskusteluun, ymmärtää minua, historiaani ja tarpeitani - kunnes ne ovat ristiriidassa hänen omien tarpeidensa kanssa. Meillä taisi loppumetreillä räjähtää virtahepo käsiin. Niin voi käydä, kun toinen (tässä tapauksessa minä) varoo nostamasta jotakin asiaa käsittelyyn, kunnes lopulta on pakko. Ja kävi niin, että pelkkä pintaraapaisu asiaan sai toisesta osapuolesta esille jotakin, jota en ollut aiemmin tunnistanut, ja jonka nyt tunnistaessani lähes kaikki suhteeseen liittyvät huonot, vähän irrallisilta tuntuneet oloni, saivat yhteisen nimittäjän ja integroituivat kokonaisuudeksi. Henkilö oli monella tavalla ihana, älykäs ja monipuolinen ihminen. Tunnistan myös oman osuuteni, en ole pulmunen tässä yhtälössä. Koen kuitenkin, että tässä tapauksessa minut viestintuojana ammuttiin. Minusta tulee hyvin varovainen tämän jälkeen enkä tiedä, haluanko enää koskaan parisuhdetta. Onneksi pärjäilen näinkin, ja lapset (aikaisemmasta parisuhteesta) ovat jo aikuisia. Muita saman kokeneita?