Ennenvanhaan lapset jätettiin oman onnensa nojaan. Kertokaa kokemuksia!

Mun vanhemmat ainakin sanoi, joka asiaan, että rukoile Jumalalta, se kyllä vastaa. Ei ole vielä vastannut. Tämä oli 70 ja 80-luvulla.

Faija lähti viikoksi Kanarialle sillä aikaa kun olin koulussa 1984. Ei kertonut etukäteen.

Keittiön pöydälle oli jätetty maksalaatikko ja rahaa. Faija oli ainoa huoltajani.

Kaverini isä oli alkoholisoitunut yh, joka katosi juopottelureissuille. Kaveri haki ala-asteella (80-luku) säännöllisesti sossusta rahaa ruokaan, mutta sossut eivät muuten puuttuneet.

No minä olen syntynyt 50-luvulla eikä sen enempää minua kuin sisaruksianikaan "jätetty oman onnen  nojaan". Mistä moista olet saanut päähäsi?

Meillä oli asiat hyvin, mutta naapurustossa oli just näitä avainkaulalapsia, joita itsenäistettiin oikein kunnolla. Muutaman korttelin päässä lääkärisperhe jätti 8-vuotiaan kotiin viikoksi, kun muut lähtivät lomamatkalle. Eihän se pärjännyt, meni kaverille omin päin asumaan siksi aikaa.

Elin lapsuuteni 90-luvulla. Ei me nyt täysin ns. oman onnemme nojassa olleet, mutta kyllä aika huolehttomasti yksin esim sairastamassa jo eskarista alkaen. Joskus teiniä olin yön poissa kotoa kun en junia ei enää kulkenut illalla ja aamulla isä oli lähinnä hämmästynyt, ei ollut edes hoksannut sitä etten ollut palannut illalla kotiin.

Lounasruokaa haimme kaupasta mitä halusimme koska vanhemmat olivat aina töissä viiteen tai kuuteen asti illalla.

1960-luvulla mieheni leski-isä jätti mieheni jo 5-vuotiaana öisinkin yksin, jos oli yövuorossa.

Kamalaa minusta

Minä en enää 6-vuotiaana halunnut jostakin syystä mennä perhepäivähoitoon, joten jäin yksin kotiin päiviksi, kun vanhemmat olivat töissä klo 7-17. Samassa taloudessa asui kyllä iäkäs mummo, jonka varmaan jotenkin vähän ajateltiin katsovan mun perään, mutta käytännössä mummo oli omassa asunnossaan ja minä meillä omassa kodissani suurimman osan aikaa. Kävin tuolloin myös kerran viikossa päiväkerhossa, jonne kuljin 6-vuotiaana yksin parin kilometrin matkan. Mummo joskus saatteli jonkin matkaa. En kyllä käsitä, mitä vanhempani oikein ajattelivat. Ei kai kenellekään nykyvanhemmalle tulisi mieleenkään ottaa 6-vuotiasta pois eskarista ja jättää häntä yksin kotiin pitkiksi päiviksi. 

50-luvulla isovanhempani jättivät kesäisin lapsensa 3-10 vuotta työviikkojen ajaksi kesällä yksin mökille. Siellä he uivat ja ampuivat ilmakiväärillä keskenään. Lähin puhelin oli kilometrin päässä eli apu kaukana.

6-vuotiaana sain jo pyöräillä yksin uimaan samanikäisen kaverin kanssa. Vuosi - 80

Hoh hoijaa taas. Suomi hylättyjen lasten maa. 

Vierailija kirjoitti:

6-vuotiaana sain jo pyöräillä yksin uimaan samanikäisen kaverin kanssa. Vuosi - 80

Ennen muuten lapsia hukkui ihan mahdottomat määrät. :( Ei ollut aikuisia valvomassa edes aikakauslehtien, kirjojen tai kännyköiden kanssa.

Äiti lähti kaupunkiin sisarusteni kanssa, laski että oli helpointa jättää minut yksin kotiin 4-vuotiaana, etten ala huutaa.  Pelkäsin, mutta linja-auton hurina rauhoitti. V. 1962.

Uitiin kesäisin kaikki päivät keskenämme juurikin 7-vuotiaista lähtien. Muutama kaveri oli 6 ja taisi siellä olla joku 10 täyttänyt, joka vähän "vahti".

60-luvulla meidät alle kouluikäiset lapset lukittiin kotiin sisälle, kun vanhemmat kävivät töissä. Toki fyysistä kuritusta ja tiukkaa kuria oli myös, vaikka ihan hyvänä pidän lapsuuttani. Mieheni taas eli aivan erilaisen lapsuuden; äitinsä oli kotiäiti ihan hänen aikuisuuteensa asti eikä minkäänlaisesta väkivallasta ollut kotona tietoakaan.

Vierailija kirjoitti:

Äiti lähti kaupunkiin sisarusteni kanssa, laski että oli helpointa jättää minut yksin kotiin 4-vuotiaana, etten ala huutaa.  Pelkäsin, mutta linja-auton hurina rauhoitti. V. 1962.

Kotonanne oli siis linja-auto?

Vierailija kirjoitti:

No minä olen syntynyt 50-luvulla eikä sen enempää minua kuin sisaruksianikaan "jätetty oman onnen  nojaan". Mistä moista olet saanut päähäsi?

Samat sanat! Täytän pian 70 joten minua vanhempia vastaajia ei varmaan monta täällä ole, joten mitä kokemuksia???Ikinä ei minua tai sisaruksiani tai tuntemiamme muita lapsia kukaan jättänyt oman onnensa nojaan.

Ennen kaikki oli paremmin,tavallaan.

Ei meitä jätetty tavallaan oman onnemme nojaan, mutta aika paljon me lapset saimme keskenämme olla. Kaverin kanssa vietettiin aikaa koko päivä kaksin mm. Maauimalassa useasti. Vähän karkki-ja lihapiirakkarahaa saatiin mukaan. Myös aika pitkiä pyöräretkiä tehtiin keskenämme. Olimme pitkään ulkona. Mitään ruoka- aikoja en muista. Kotiin tultiin kun siltä tuntui. Tämä 80-luvun puolivälin jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No minä olen syntynyt 50-luvulla eikä sen enempää minua kuin sisaruksianikaan "jätetty oman onnen  nojaan". Mistä moista olet saanut päähäsi?

Samat sanat! Täytän pian 70 joten minua vanhempia vastaajia ei varmaan monta täällä ole, joten mitä kokemuksia???Ikinä ei minua tai sisaruksiani tai tuntemiamme muita lapsia kukaan jättänyt oman onnensa nojaan.

Joten päätit tulla tänne keulimaan asialla?