Lue keskustelun säännöt.
Minua aikuisena edelleenkin harmittaa, että omat vanhemmat juovat niin paljon eivätkä huolehdi itsestään. En halua katkaista välejäkään.
13.03.2023 |
Rakastan heitä niin kovin mutta tuo alkoholi on aina ollut haitta meidän välissä. Molemmilla on ongelma, ovat eronneet jo ollessani pieni lapsi.
Eivät tule toistensa kanssa kovin hyvin juttuun.
Kuuntelen kun edelleen yli 20 vuotta myöhemmin puhuvat erostaan. Isä morkkaa äitiä ja toisinpäin.
Äiti on uhriutuja ja juo vihaisena kotonaan, sekoilee ja soittelee/laittelee viestejä hyvän päivän tutuille tai meille lapsilleen. Joskus tekee töitä, ainainen rahapula kuitenkin ja stressaa jatkuvasti asioista.
Ymmärrän häntä kyllä ja vaikka en häntä kännissä ollessaan siedä oikein yhtään niin selvinpäin on sentään ihan fiksun oloinen sekä mukavakin, huolehtija.
Isä taas juo kanssa aivan liikaa. Yksin elää eikä oikein pidä huolta asunnostaan, polttaa sisällä ja on jätesäkeittäin pulloja. Filttereitä ja purutupakkaa pöydät ja lattiat täynnä, sotkuista. Ei omista edes sänkyä kun ei halua sellaista vaan on nukkunut jo useamman vuoden pienellä sohvallaan. Käy kyllä töissä ihme kyllä.
Ei saa hoidettua kunnolla asioitaan eteenpäin. Auttelen sitten esim verojutuissa tai muissa vastaavissa paperihommissa sekä teknologiassa mitä kykenen eri paikkakunnalta. Katselin hänelle asuntoa kun pyysi ja löysin kriteerien täyttämän ja tykästyi.
Ei saa aikaiseksi kuitenkaan soittaa/hoitaa asiaa sen enempää eteenpäin vaikka hänen pitäisi muuttaa ihan pian vaan tänäänkin oli baarissa kun soitin ja kysyin saiko asunnon.
Jotenkin avuton fiilis ja samalla tiedän, ettei edes kuulu minulle. Silti vain joskus ottaa päähän vaikka kuinka yritän hyväksyä asian. Sitä jotenkin toivoisi, että heille voisi olla kuin normaali aikuinen lapsi mutta suoraan sanoen tuntuu välillä, että osat ovat toisinpäin. Olen kyllä vähentänyt yhteydenpitoa ja rajat ovat olemassa, huomaan, että on taas näemmä aika ottaa etäisyyttä.
Tekee vähän surulliseks joskus edelleen vaikka eihän asia muutu eikä voi mitään.
Kirjoittelin vain. Mites muut samaa aihepiiriä kokeneet voivat?
Kommentit (19)
Todella surulliselta ja ikävältä kuulostaa. Toivottavasti elämässäsi on muita ihmisiä, joilta saat hyviä asioita, sellaisia, joita sinun pitäisi saada vanhemmiltasi.
Minä olen jättänyt taakseni päihdeongelmaisen läheisen (ei vanhempi). Iän myötä väsyin niin pahasti, ettei ollut vaihtoehtoja. Älä väsytä itseäsi, vaan ota etäisyyttä. Ja siihenhän voi syynkin sanoa vanhemmillesi, myös minä sanoin. En tällä hetkellä tiedä missä tämä läheiseni edes asuu tai mikä on hänen nimensä. On sitäkin muuttanut vuosien varrella useasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juopotkin vanhemmat ovat vain ihmisiä puutteineen. Jokaisella meistä on ihmisarvo, vaikka ongelmiakin olisi. toisilla alkoholi, toisilla vaikkapa ääretön ahneus ja itsekkyys. Kaikki kuitenkin olemme samalla viivalla ihmisinä, joten vaikka vetäisit rajoja, älä lopeta yhteydenpitoa kokonaan.
Vain sillä autat ja itse jaksat parhaiten, että katkaisee kokonaan välit.
Olen oppinut irrottautumaan juovista läheisistäni, heidän juomiselleen kun en mitään voi. Rakastan, mutta en enää anna millään tavalla käyttää itseni hyväksi.
Al-Anon vertaistuki on auttanut. Taas ensi torstaina ryhmään ja pää selkiää. Tajuan, mikä on minun vastuullani ja mikä ei.
Kyllä om kieltämättä vähän surullinen olo mutta en oikein tiedä jaksanko itkeä tätä asiaa siis tässä kun kotona olen. Kun en halua olla uhriutuja, itsehän olen päätökseni tehnyt, että tekemisissä haluan olla ja kyllä minäkin avaudun omista asioistani silloin kuin heillä on siihen edes hieman näkökulmaa tai tukea annettavanaan.
Siitä huolimatta tuntuu kuin jokin puuttuisi, jokin osa tästä yhtälöstä vain olisi uupunut. Selittämätön haikeus vain. Huokaisen vain ja hyväksyn tämän mitä on.
Alkoholismi kyllä koskettaa meistä monia. On vain mukava kirjoittaa ja lukea muiden kokemuksia vertaistuellisesti. -ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella pahoillani, että olet elänyt lasisen lapsuuden ja tiedän, ettei se tilanne juuri helpota aikuis-iälläkään. Oma äitini kuoli, hirvittävää sanoa mutta onneksi, noin 5 vuotta sitten, hieman päälle 60-vuotiaana. Hän oli parhaimpina vuosinaan lämmin, välittävä ihminen, huolehtija, hyvin herkkä ja älykäs, mutta se, mitä mm. lapsuustraumat ja aikuisiällä koetut asiat hänelle tekivät, tuottivat minulle vakavasti alkoholisoituneen ja erittäin vi..maisen, hyvin raskaan, läheisriipuvaisen ja itsenikin sairastuttaneen äidin.
Minun oli lopulta "hylättävä" hänet oman mielenterveyteni ja jaksamiseni vuoksi, annettava luonnon tehdä tehtävänsä ja lakattava välittämästä paskaakaan. Oman lapsenkin tultua en vain enää jaksanut ja sehän tuossa alkoholistin sairaudessa onkin niin hirvittävää-vielä aikuisetkin lapset kannattelevat vanhempiaan, vaikka heillä ei ole siihen MITÄÄN velvollisuutta. Aivan riippumatta siitä, oletko itse vaikka sairastunut syöpään, alkoholisti ei ole siitä kiinnostunut-häntä kiinnostaa vain ja ainoastaan se, miten hän itse voi tai mistä löytyy seuraava ryyppy.
Alkoholisti on toisaalta äärimmäisen itsekäs, sokea kaikelle ympärillään ja toisaalta heidän herkkyytensä, empaattisuutensa, traumakokemuksensa ovat ajaneet heidät tilaan, josta he eivät enää jaksa nousta ilman apua.
Aloittajan velvollisuuksiin ei missään tapauksessa kuulu huolehtia näistä oman elämänsä sössineistä ihmisistä, vaan keskittyä vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiinsa, joka on jo varmasti lapsuudesta lähtien pahasti vaurioitunut alkoholistien toiminnan vuoksi-jos se ei heille sovi, se on vain ja ainoastaan heidän oma ongelmansa. Ulkopuolista apua teille kaikille tosin tuossa tilanteessa vahvasti suosittelisin-sinä et yksin jaksa, eikä sinun pidäkään-elä elämäsi vapaana syyllisyydestä ja häpeästä.
Ovatko AAL (Alkoholistien aikuiset lapset) -ryhmät jo tuttuja? Suosittelen niitä lämpimästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani ovat myös alkoholisteja. Aloitin juuri psykoterapian ja olen jo nyt tajunnut, miten suuri merkitys on sillä, että saa turvallisesti surra sitä, mistä on lapsena jäänyt paitsi. Ja myös surra sitä, että vanhempani eivät todennäköisesti tule koskaan olemaan sellaisia vanhempia joita olisin kaivannut tai millaisia toivoisin heidän olevan. Ja se on ihan inhimillistä, että toivoo vanhemmaltaan perusasioita kuten tietynlaista nähdyksi tulemista, kuulemista, kiinnostusta ja huolenpitoa. Minullakin on ollut ikuinen vastuunkantajan ja huolehtijan rooli. Nyt vasta kolmekymppisenä opettelemassa sitä, etten voi vaikuttaa määrääni enempää, enkä ole vastuussa siitä mitä muut tekevät. Kyllähän se sattuu ja surutyö tässä itsellänikin tosiaan on edessä, kun omatkin vanhempani ovat jo juoneet terveytensä. Vertaistukiryhmäänin olen harkinnut, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi. Tsemppiä meille kaikille lasipullojen varjoissa kasvaneille!
Vierailija kirjoitti:
Juopotkin vanhemmat ovat vain ihmisiä puutteineen. Jokaisella meistä on ihmisarvo, vaikka ongelmiakin olisi. toisilla alkoholi, toisilla vaikkapa ääretön ahneus ja itsekkyys. Kaikki kuitenkin olemme samalla viivalla ihmisinä, joten vaikka vetäisit rajoja, älä lopeta yhteydenpitoa kokonaan.
Alkoholistit ovat monesti ihan helvetin itsekeskeisiä mikä ap:nkin kertomuksesta ilmenee. Mitäpä tyttären kuulumisista, kun minulla menee taas niin helv.. huonosti.
Alkoholistin läheiselläkin on ihmisarvo. Tuollaisten syyllistämisten taakse oppii kyllä ajan myötä näkemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna juoda. Aikuisia ihmisiä.
Kokeileppa ocd siivpusfriikki ja nrsistiyhditelmää jolla loputon kontrolli halu.
Lapsena oikein toivoin että porukat olisi juopotelleet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani, että olet elänyt lasisen lapsuuden ja tiedän, ettei se tilanne juuri helpota aikuis-iälläkään. Oma äitini kuoli, hirvittävää sanoa mutta onneksi, noin 5 vuotta sitten, hieman päälle 60-vuotiaana. Hän oli parhaimpina vuosinaan lämmin, välittävä ihminen, huolehtija, hyvin herkkä ja älykäs, mutta se, mitä mm. lapsuustraumat ja aikuisiällä koetut asiat hänelle tekivät, tuottivat minulle vakavasti alkoholisoituneen ja erittäin vi..maisen, hyvin raskaan, läheisriipuvaisen ja itsenikin sairastuttaneen äidin.
Minun oli lopulta "hylättävä" hänet oman mielenterveyteni ja jaksamiseni vuoksi, annettava luonnon tehdä tehtävänsä ja lakattava välittämästä paskaakaan. Oman lapsenkin tultua en vain enää jaksanut ja sehän tuossa alkoholistin sairaudessa onkin niin hirvittävää-vielä aikuisetkin lapset kannattelevat vanhempiaan, vaikka heillä ei ole siihen MITÄÄN velvollisuutta. Aivan riippumatta siitä, oletko itse vaikka sairastunut syöpään, alkoholisti ei ole siitä kiinnostunut-häntä kiinnostaa vain ja ainoastaan se, miten hän itse voi tai mistä löytyy seuraava ryyppy.
Alkoholisti on toisaalta äärimmäisen itsekäs, sokea kaikelle ympärillään ja toisaalta heidän herkkyytensä, empaattisuutensa, traumakokemuksensa ovat ajaneet heidät tilaan, josta he eivät enää jaksa nousta ilman apua.
Aloittajan velvollisuuksiin ei missään tapauksessa kuulu huolehtia näistä oman elämänsä sössineistä ihmisistä, vaan keskittyä vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiinsa, joka on jo varmasti lapsuudesta lähtien pahasti vaurioitunut alkoholistien toiminnan vuoksi-jos se ei heille sovi, se on vain ja ainoastaan heidän oma ongelmansa. Ulkopuolista apua teille kaikille tosin tuossa tilanteessa vahvasti suosittelisin-sinä et yksin jaksa, eikä sinun pidäkään-elä elämäsi vapaana syyllisyydestä ja häpeästä.
Olet kyllä sinäkin aikamoisen kamppailutaistelun varmasti joutunut prosessoimaan aikanaan. On tuo sellainen mörkö kyllä, että vaikka miten päin olisi tai mitä tekisi, ei se siitä pienemmäksi muutu kuin vasta etäisyyttä ottamalla. Huomaa, että olet kuitenkin sujut tai osaat realistisesti katsoa tuota sairautta nykyään koska sitähän se on, sairaus joka vie ihmisen sitten jopa persoonallisesti kadoksiin.
Olen pahoillani sinunkin puolestasi ja toivottavasti saat elää nykyään hyvää elämää ja sinulla on äidistäsi myös lämpimiä muistoja.
Tiedän ettei velvollisuuksini kuulu heitä auttaa mutta ilmeisesti haluan tehdä sitä omasta tahdostani. Minäkin näen siellä alkoholismin varjoissa sen herkkyyden ja empaattisuuden heissä, eivät he haluaisi olla sairaita mutta toisaalta he eivät osaa asiaa ratkaistakaan. Olen itsekin kamppaillut alkoholin kanssa ja minulle on siihen täysin vääristynyt suhde, joten olen halunnut tyystin lopettaa alkon käytön.
En vain halua olla samassa veneessä heidän kanssaan, en halua olla vanhempieni kaltainen.
Täytyy katsoa miten ajan kanssa käy, en ainakaan nyt ole valmis kokonaan heistä irroittamaan vaikka huomaan myös epämiellyttävän tuntemuksen miettiessäni tätä kaikkea. -ap
Oma ymmärrykseni kasvaa aina kun ajattelen, että he eivät pysty parempaan. Ovat sillä tavalla heikkoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhempani ovat myös alkoholisteja. Aloitin juuri psykoterapian ja olen jo nyt tajunnut, miten suuri merkitys on sillä, että saa turvallisesti surra sitä, mistä on lapsena jäänyt paitsi. Ja myös surra sitä, että vanhempani eivät todennäköisesti tule koskaan olemaan sellaisia vanhempia joita olisin kaivannut tai millaisia toivoisin heidän olevan. Ja se on ihan inhimillistä, että toivoo vanhemmaltaan perusasioita kuten tietynlaista nähdyksi tulemista, kuulemista, kiinnostusta ja huolenpitoa. Minullakin on ollut ikuinen vastuunkantajan ja huolehtijan rooli. Nyt vasta kolmekymppisenä opettelemassa sitä, etten voi vaikuttaa määrääni enempää, enkä ole vastuussa siitä mitä muut tekevät. Kyllähän se sattuu ja surutyö tässä itsellänikin tosiaan on edessä, kun omatkin vanhempani ovat jo juoneet terveytensä. Vertaistukiryhmäänin olen harkinnut, mutta vielä en ole saanut aikaiseksi. Tsemppiä meille kaikille lasipullojen varjoissa kasvaneille!
Kiitos viestistä. Ymmärrän luonnollisesti sinua todella hyvin. Onneksi olet saanut yhteyden suruusi ja saat sitä turvallisessa ympäristössä työstää ja näyttää. Tuo on varmasti todella eheyttävää.
Minä olen samaa ikäluokkaa kanssasi ja psykoterapiaan heti menen kun nuo byrokratian puolen asiat on kunnossa sen suhteen. Oikeastaan odotan ja pelkään samalla sitä, että jos löydän hyvän terapeutin niin oppisin käsittelemään vihaa ja sitä purkamaan. Olen aina ollut liian kiltti ja myöntyväinen, tai no siinä kyllä kehittynyt mutta kyllä siitä edelleen on koitunut itselle taakkoja kuitenkin vaikka en sitä ole tarkoituksellisesti halunnut.
Eilen kun tätä asiaa pohdin pitkästä aikaa, siis alkoholismia ja sitten päädyin kuvittelemaan vanhempani ilman alkoholia, kuvittelin heidät sellaisinaan ilman riippuvuutta ja miten saisin yhteyden heihin emotionaalisesti. Sellaiseen ajatusleikkiin näemmä päädyin, niin ei mennyt kauaa kuin todella valtava tunnepurkaus tuli ja aloin itkemään oikein syvältä. Kesti hetken ja päästin irti. On tuokin puhdistavaa välillä.
Voimia sinullekin, olet oikeassa suunnassa ja seuraan perässä samankaltaista polkua! :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen todella pahoillani, että olet elänyt lasisen lapsuuden ja tiedän, ettei se tilanne juuri helpota aikuis-iälläkään. Oma äitini kuoli, hirvittävää sanoa mutta onneksi, noin 5 vuotta sitten, hieman päälle 60-vuotiaana. Hän oli parhaimpina vuosinaan lämmin, välittävä ihminen, huolehtija, hyvin herkkä ja älykäs, mutta se, mitä mm. lapsuustraumat ja aikuisiällä koetut asiat hänelle tekivät, tuottivat minulle vakavasti alkoholisoituneen ja erittäin vi..maisen, hyvin raskaan, läheisriipuvaisen ja itsenikin sairastuttaneen äidin.
Minun oli lopulta "hylättävä" hänet oman mielenterveyteni ja jaksamiseni vuoksi, annettava luonnon tehdä tehtävänsä ja lakattava välittämästä paskaakaan. Oman lapsenkin tultua en vain enää jaksanut ja sehän tuossa alkoholistin sairaudessa onkin niin hirvittävää-vielä aikuisetkin lapset kannattelevat vanhempiaan, vaikka heillä ei ole siihen MITÄÄN velvollisuutta. Aivan riippumatta siitä, oletko itse vaikka sairastunut syöpään, alkoholisti ei ole siitä kiinnostunut-häntä kiinnostaa vain ja ainoastaan se, miten hän itse voi tai mistä löytyy seuraava ryyppy.
Alkoholisti on toisaalta äärimmäisen itsekäs, sokea kaikelle ympärillään ja toisaalta heidän herkkyytensä, empaattisuutensa, traumakokemuksensa ovat ajaneet heidät tilaan, josta he eivät enää jaksa nousta ilman apua.
Aloittajan velvollisuuksiin ei missään tapauksessa kuulu huolehtia näistä oman elämänsä sössineistä ihmisistä, vaan keskittyä vain ja ainoastaan omaan hyvinvointiinsa, joka on jo varmasti lapsuudesta lähtien pahasti vaurioitunut alkoholistien toiminnan vuoksi-jos se ei heille sovi, se on vain ja ainoastaan heidän oma ongelmansa. Ulkopuolista apua teille kaikille tosin tuossa tilanteessa vahvasti suosittelisin-sinä et yksin jaksa, eikä sinun pidäkään-elä elämäsi vapaana syyllisyydestä ja häpeästä.
Olet kyllä sinäkin aikamoisen kamppailutaistelun varmasti joutunut prosessoimaan aikanaan. On tuo sellainen mörkö kyllä, että vaikka miten päin olisi tai mitä tekisi, ei se siitä pienemmäksi muutu kuin vasta etäisyyttä ottamalla. Huomaa, että olet kuitenkin sujut tai osaat realistisesti katsoa tuota sairautta nykyään koska sitähän se on, sairaus joka vie ihmisen sitten jopa persoonallisesti kadoksiin.
Olen pahoillani sinunkin puolestasi ja toivottavasti saat elää nykyään hyvää elämää ja sinulla on äidistäsi myös lämpimiä muistoja.
Tiedän ettei velvollisuuksini kuulu heitä auttaa mutta ilmeisesti haluan tehdä sitä omasta tahdostani. Minäkin näen siellä alkoholismin varjoissa sen herkkyyden ja empaattisuuden heissä, eivät he haluaisi olla sairaita mutta toisaalta he eivät osaa asiaa ratkaistakaan. Olen itsekin kamppaillut alkoholin kanssa ja minulle on siihen täysin vääristynyt suhde, joten olen halunnut tyystin lopettaa alkon käytön.
En vain halua olla samassa veneessä heidän kanssaan, en halua olla vanhempieni kaltainen.
Täytyy katsoa miten ajan kanssa käy, en ainakaan nyt ole valmis kokonaan heistä irroittamaan vaikka huomaan myös epämiellyttävän tuntemuksen miettiessäni tätä kaikkea. -ap
Olen eri kuin kommentoimasi, mutta olet onneksi mielestäni paljon pitemmällä kuin itse olin nuorena ajatuksissani. Väsytin itseni täysin ja tuntui, etten enää voi millään tasolla arvostaa läheistäni, en hänen luonnettaan tai persoonaansa tai vanhemmuuttaan erityisesti. Sen vuoksi on parempi, ettemme enää ole yhteyksissä.
Olet ehkä vielä nuori eikä sinulla ole omia lapsia, jolloin oma jaksaminen nousee viimeistään enemmän framille ja lisäksi se, ettei omia lapsia voi altistaa sille samalle, jota itse joutui kokemaan. Eli tässä ongelmassahan myös oma lapsi menettää isovanhempansa, kun lasta ei voi isovanhemmille jättää yksin. Siinä vaihessa usein käy niin, että välit menevät hyvin ohuiksi, mutta voivat ne sitten taas parantua ennen vanhemman kuolemaa. En siis ole sitä mieltä, että aina pitäisi katkaista välit. On parempi, jos ne edes jollain tasolla voi pitää, vaikka sitten vain kerran pari vuodessa soittamalla.
Ei välejä kokonaan poikki, mutta vedä oma rajasi. Jos kuormitut yhteydenpidosta, niin sinun tulee määrätä yhteydenottojen määrä, tiheys ja laatu. Olen käsitellyt tätä asiaa kymmeniä vuosia, kun suvussa on useampi ongelmainen ja minuun on yritetty kaataa huonoa mieltä tai pettymystä. Lopetin kahden kanssa yhteydenpidon kokonaan, koska kohtelu minua kohtaan oli niin huonoa. Pitkän ajan kuluessa halusin kuitenkin pientä yhteydenpitoa, mutta opettelin laittamaan omat rajani. Minulle ei soitella yöllä ja minulle ei huudeta asioista, mitkä eivät liity minuun mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vain sillä autat ja itse jaksat parhaiten, että katkaisee kokonaan välit.
Ymmärrän ajatuksen tämän takana. Sekin, että alkoholisteita ei ainakaan liikaa "paapoisi" olisi kyllä aika suotavaa koska siihen voi hyvin tulla se mahdollistajan rooli. Joskus on parempi, että läheiset kääntävät selkänsä, jotta mahdollisesti heräisivät tilanteeseensa ja toipuminen olisi mahdollista.
On tuo kuitenkin kaksipiippuinen juttu. -ap
Eikä tämä haittaa siis elämääni oikein muuten mutta tänään tuli vähän haikea fiilis kun soittelin, että miten menee. Niin ensin isä tosiaan oli siellä baarissa jne. Kerroin saaneeni vakkari paikan mutta ei kommentoinut juuri asiaa.
No, sovimme, että palataan toinen kerta kun oli vähän hälinää.
Sitten illalla ajattelin vielä äidille kilauttaa kun oli viimeksi puhetta kun tiesi, että olin menossa haastatteluun ja halusi silloin (selvinpäin) tietää miten kävi. No hän oli sitten päissään kanssa ja siinä kertoi kuinka kamala aamu ja päivä ollut ja miten kaikki on paskaa. No puhelu jäi aika lyhyeksi kun en jaksanut sitä kuunnella.
No joo..
Jokaisella harmituksensa. Onneksi olen kuitenkin aikuinen ja sitä etäisyyttä on mahdollisuutta ottaa juuri sen verran kuin tarvitsee. -ap