Tiedätkö mitä on henkinen väkivalta lähisuhteessa?

Voi tiedän enkä osannut kuvitellakaan miten se vaivihkaa voikin aiheuttaa psyykkeen murtumisen, itsetunnon menettämisen ja kuinka helvetin vaikeaa sieltä on nousta ja lähteä omaan elämään kiinni. Saatika löytää itsensä ja toipua. 

Minun kokemuksessani mies käytti henkisesti sellaista väkivaltaa, että melkein hävettää vain se, että siedin sitä. Alisti ja haukkui (saattoi kertoa, että kouluttaa minua), katseli muita naisia ja lipevästi flirttaili jopa vieressäni ja myöhemmin haukkui minut mustasukkaiseksi, nöyryytti mutta hänen mielestään vitsaili, joten ei ollut oikeutta suuttua. Jos suutuin olin liian herkkä tai lapsellinen. Ihmisten ollessa läsnä, etenkin hänen ystävien, nöyryytti niin, että meinasin vajota maan alle. Kertoi rakastavansa ja toisena hetkenä taas veti maton jalkojen alta. Se oli kamalaa vuoristorataa ja hämmentävää. En edes halua muistaa kaikkea. 

Nykyään ajattelen, että hän oli sairas ja kehitykseltään murrosikäisen tasolla. 

Mulla meni noin viitisen vuotta tajuta, että on muutakin väkivaltaa kuin fyysinen.

Jos toinen lyö päähän isolla voimalla niin sen konkreettisesti tajuaa, että toi löi mua päähän. Sen vuoksi voi mennä lääkäriin ja sanoa, sain voimakkaan iskun päähän lyömisen muodossa. Pää tutkitaan ja voi tehdä rikosilmoituksen joka mahdollisesti johtaa tuomioon tekijän osalta ja voin saada siitä korvauksia. Tämä on ihan perus kaava jonka ymmärtää ja joka on helppo reitti toteuttaa.

Henkinen väkivalta on haastavaa. Meillä ainakin se eteni pikku hiljaa ja oli vaikea käsittää itse omassa mielessä, saati että olis ymmärrettävästi osanu puhua läheisille tai vielä hankalempaa on tehdä rikosilmoitusta tällaisesta.

Henkisestä väkivallasta lähisuhteessa pitäisi puhua paljon enemmän ja mielestäni jo peruskoulussa isolla volyymilla.

Henkiseen väkivaltaan tottuu helposti ja siitä on vaikea päästä eroon, sillä lopulta on niin alistettu ja loppuun jyrätty ettei ole voimia lähteä suhteesta, on kadottanut oman itsensä täysin.

Vierailija kirjoitti:

Voi tiedän enkä osannut kuvitellakaan miten se vaivihkaa voikin aiheuttaa psyykkeen murtumisen, itsetunnon menettämisen ja kuinka helvetin vaikeaa sieltä on nousta ja lähteä omaan elämään kiinni. Saatika löytää itsensä ja toipua. 

Minun kokemuksessani mies käytti henkisesti sellaista väkivaltaa, että melkein hävettää vain se, että siedin sitä. Alisti ja haukkui (saattoi kertoa, että kouluttaa minua), katseli muita naisia ja lipevästi flirttaili jopa vieressäni ja myöhemmin haukkui minut mustasukkaiseksi, nöyryytti mutta hänen mielestään vitsaili, joten ei ollut oikeutta suuttua. Jos suutuin olin liian herkkä tai lapsellinen. Ihmisten ollessa läsnä, etenkin hänen ystävien, nöyryytti niin, että meinasin vajota maan alle. Kertoi rakastavansa ja toisena hetkenä taas veti maton jalkojen alta. Se oli kamalaa vuoristorataa ja hämmentävää. En edes halua muistaa kaikkea. 

Nykyään ajattelen, että hän oli sairas ja kehitykseltään murrosikäisen tasolla. 

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Huhhuh mitä maanpäällisiä mätäkasoja ihmisistä löytyy. Tottakai sinä olet luottanut alussa silloiseen kumppaniisi, ei suhdetta voi perustaa epäluottamukseenkaan. Ja sehän siitä väkivallasta niin sairasta tekeekin, luottamusta käytetään räikeästi hyväksi.

Ymmärrän, että sairauttahan tuo on. Mutta vastuu on silti sairaalla, ei uhrilla. Ainoa vastuu mikä loppujen lopuksi uhrilla on, on lähteä suhteesta heti kun omat voimat siihen riittävät ja on tullut tarpeeksi tietoiseksi siitä, että kuvio on sairas eikä siihen voi itse vaikuttaa, kuin lähtemällä.

Ite myös kärsin yhä 10 vuotta suhteen päättymisen jälkeen manipuloinnin ja henkisen väkivallan seurauksista, vaikka olen nyt hyvässä ja jopa parantavassa suhteessa. Nyt käsittelen päivittäin omaa kasvua ja epäluottamuksesta yli pääsyä sekä ahdistusta ja pelkoa sosiaalisissa tilanteissa. Uskon kuitenkin, että olen kasvanut tietoisemmaksi siitä, mitä on olla hyvä ihminen toiselle ja itselle.

Vierailija kirjoitti:

Mulla meni noin viitisen vuotta tajuta, että on muutakin väkivaltaa kuin fyysinen.

Jos toinen lyö päähän isolla voimalla niin sen konkreettisesti tajuaa, että toi löi mua päähän. Sen vuoksi voi mennä lääkäriin ja sanoa, sain voimakkaan iskun päähän lyömisen muodossa. Pää tutkitaan ja voi tehdä rikosilmoituksen joka mahdollisesti johtaa tuomioon tekijän osalta ja voin saada siitä korvauksia. Tämä on ihan perus kaava jonka ymmärtää ja joka on helppo reitti toteuttaa.

Henkinen väkivalta on haastavaa. Meillä ainakin se eteni pikku hiljaa ja oli vaikea käsittää itse omassa mielessä, saati että olis ymmärrettävästi osanu puhua läheisille tai vielä hankalempaa on tehdä rikosilmoitusta tällaisesta.

Henkisestä väkivallasta lähisuhteessa pitäisi puhua paljon enemmän ja mielestäni jo peruskoulussa isolla volyymilla.

Henkiseen väkivaltaan tottuu helposti ja siitä on vaikea päästä eroon, sillä lopulta on niin alistettu ja loppuun jyrätty ettei ole voimia lähteä suhteesta, on kadottanut oman itsensä täysin.

Olen niin samaa mieltä tästä asiasta. Henkistä väkivaltaa on vaikea tunnistaa ajoissa ja tietoisuutta asiasta pitäisi ehdottomasti lisätä koulussa terveystiedon tunneilla ja muistuttaa siitä joka vuosi. Ja kuinka sitä estetään ja haetaan apua, myös niille jotka henkistä väkivaltaa toteuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi tiedän enkä osannut kuvitellakaan miten se vaivihkaa voikin aiheuttaa psyykkeen murtumisen, itsetunnon menettämisen ja kuinka helvetin vaikeaa sieltä on nousta ja lähteä omaan elämään kiinni. Saatika löytää itsensä ja toipua. 

Minun kokemuksessani mies käytti henkisesti sellaista väkivaltaa, että melkein hävettää vain se, että siedin sitä. Alisti ja haukkui (saattoi kertoa, että kouluttaa minua), katseli muita naisia ja lipevästi flirttaili jopa vieressäni ja myöhemmin haukkui minut mustasukkaiseksi, nöyryytti mutta hänen mielestään vitsaili, joten ei ollut oikeutta suuttua. Jos suutuin olin liian herkkä tai lapsellinen. Ihmisten ollessa läsnä, etenkin hänen ystävien, nöyryytti niin, että meinasin vajota maan alle. Kertoi rakastavansa ja toisena hetkenä taas veti maton jalkojen alta. Se oli kamalaa vuoristorataa ja hämmentävää. En edes halua muistaa kaikkea. 

Nykyään ajattelen, että hän oli sairas ja kehitykseltään murrosikäisen tasolla. 

Kiitos kokemuksesi jakamisesta. Huhhuh mitä maanpäällisiä mätäkasoja ihmisistä löytyy. Tottakai sinä olet luottanut alussa silloiseen kumppaniisi, ei suhdetta voi perustaa epäluottamukseenkaan. Ja sehän siitä väkivallasta niin sairasta tekeekin, luottamusta käytetään räikeästi hyväksi.

Ymmärrän, että sairauttahan tuo on. Mutta vastuu on silti sairaalla, ei uhrilla. Ainoa vastuu mikä loppujen lopuksi uhrilla on, on lähteä suhteesta heti kun omat voimat siihen riittävät ja on tullut tarpeeksi tietoiseksi siitä, että kuvio on sairas eikä siihen voi itse vaikuttaa, kuin lähtemällä.

Ite myös kärsin yhä 10 vuotta suhteen päättymisen jälkeen manipuloinnin ja henkisen väkivallan seurauksista, vaikka olen nyt hyvässä ja jopa parantavassa suhteessa. Nyt käsittelen päivittäin omaa kasvua ja epäluottamuksesta yli pääsyä sekä ahdistusta ja pelkoa sosiaalisissa tilanteissa. Uskon kuitenkin, että olen kasvanut tietoisemmaksi siitä, mitä on olla hyvä ihminen toiselle ja itselle.

Näinhän se on, täytyy lähteä. Itse yritin enemmän olla hyvä ihminen ja todistaa, etten ansaitse sellaista kohtelua. Ei olisi pitänyt, eihän se muuttunut vaan kulutin energiaani vain enemmän ja voin koko ajan huonommin, lopulta peliin tuli perinteisesti fyysinenkin väkivalta. 

Sekin on totta, ettei sitä koskaan unohda ja oikeastaan sen täytyykin mennä niin. Ne pysyvät kamaluudet pysyvät elävinä mielessä ja oikeastaan itsellä on kokemusta toisestakin väkivaltaisesta suhteesta. Myös noin kymmenen vuotta sitten. Näen hänestä vieläkin painajaisia ja valitettavasti taisin toistaa jonkinlaista traumakäyttäytymistä kun viimeisimpään exääni kajosin. En sitä silloin tiedostanut mutta jokin "tuttu ja turvallinen" - fiilis siitä kai syntyi ja olin ns helppo uhri. 

Ensimmäinen parisuhde, jossa koin väkivaltaa oli kyllä todella karu. Ehkä pahempi kun tuo jälkimmäinen. 

Hän painosti seksiin jopa toisten läsnäollessa "salaa". Olin nuori enkä ymmärtänyt yhtään miten minua kohdeltiin. Hän oikeasti "ra**kasi" minut muutaman kerran, petti jatkuvaan, nöyryytti myös, haukkui, käytti taloudellisesti hyväkseen. Se oli jotain niin absurdia, että en ole voinut tänäpäivänkään antaa oikeasti anteeksi mutta olen onnellinen, että pääsin siitä pois. Hän on ottanut minuun jopa yhteyttä vuosien jälkeen ja pyytänyt kahville. En todellakaan ole mennyt, enkä häntä halua nähdä koskaan. Ajatuskin puistattaa ja näen painajaisia, että olen mennytkin hänen luokseen ja olemme harrastaneet seksiä. Olen ollut helpottunut kun olen herännyt ja tajunnut sen olleen  vain painajaista. 

Kyllä nämä mieleen jää ja toivottavasti enää koskaan ei kolmatta kertaa tule, olen sen päättänyt. Olen niin paljon nyt käsitellyt ja pyöritellyt näitä asioita, että haluan pitää itsestäni huolta ja olla varovainen.

SInällään siis ymmärrän, että vaikka sinulla on nyt hyvä suhde, niin silti sitä varmaan on ajoittain varuillaan eikä osaa heittäytyä täysin ja luottaa. Toivottavasti aika parantaa haavat ja terapiaakin tuohon voisi hyödyntää jos pystyy. Itse olen sitä ajatellut. - sama 

Kiinnostavaa.