Lue keskustelun säännöt.
Voiko bipo käytännössä opiskella ja työskennellä sairaanhoitajana?
06.03.2023 |
Olen mt-eläkeläinen, olen ollut eläkkeellä kymmenisen vuotta. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö (tyyppi I). Lääkityksellä on pysynyt jokusen vuoden hallinnassa satunnaisia osastojaksoja lukuunottamatta.
Koulut jäivät kolmekymppisenä kesken, ja akateemiselle uralle minusta ei enää ole. Haluaisin olla hyödyksi, saada palkkaa eli elättää itse itseni, ja elää mahdollisimman normaalia elämää.
Haluaisin siis opiskella ja myös työllistyä.
Kysyn siis, että onko käytännössä mahdollista opiskella sairaanhoitajaksi ja ennen kaikkea nimenomaan tehdä sairaanhoitajan työtä, jos sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka vaatii joskus sairaalahoitoa. En usko, että opinnot olisivat niin suuri ongelma, mutta sen sijaan itse työssä käynti voisi olla haasteellista.
Kuka ylipäätään palkkaisi bipon? Haittaisiko toistuva mutta satunnainen saikuttaminen? Muita kompastuskiviä?
Kommentit (7)
Miksi juuri sairaanhoitajaksi? Katsoppas kun siinä on vastuu lähinnä toisista ihmisistä, potilaista. Läheinen on bipo ja en voisi kuvitella että hän olisi koskaan sairaanhoitaja. Toki se on persoonakysymyskin mutta kun alkaa käydä kierroksilla niin en usko että kykenisi mihinkään työhön missä on kyse toisen ihmisen terveydestä tai sen hoitamisesta. Hänestä tulee entistä itsekeskeisempi, käy kierroksilla ja on hyvin helposti ärsyyntyvä. Tulee helposti myös ylilyöntejä. Vaikka ne eivät olisi niin vakavia niin kuitenkin on sellaista hyvin yliampuvaa käytöstä.
Rehellinen mielipide: etsi joku muu ala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen yhden bipon, joka työskentelee alakoulussa opettajana. Tieto bipoudesta on kaikilla opettajilla, hänen vointiaan seuraakin jokainen ja tarvittaessa lähetetään hoitoon. Hän on hyvin pidetty, taitava ja mukava opettaja. Oppilaatkin tietävä, että on bipo ja on sovittu, että jos käytös olisi lapsista omituista, siitä kerrottaisiin heti eteenpäin. Sen huomaa hänen opetuksestaan, kun alkaa opettamaan liian nopeasti. Hyvin edelleen, mutta "pikakelauksella". Riippuu varmasti ihan yksilöstä ja työyhteisöstä, että miten kukin pystyy jatkamaan töissä.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen yhden bipon, joka työskentelee alakoulussa opettajana. Tieto bipoudesta on kaikilla opettajilla, hänen vointiaan seuraakin jokainen ja tarvittaessa lähetetään hoitoon. Hän on hyvin pidetty, taitava ja mukava opettaja. Oppilaatkin tietävä, että on bipo ja on sovittu, että jos käytös olisi lapsista omituista, siitä kerrottaisiin heti eteenpäin. Sen huomaa hänen opetuksestaan, kun alkaa opettamaan liian nopeasti. Hyvin edelleen, mutta "pikakelauksella". Riippuu varmasti ihan yksilöstä ja työyhteisöstä, että miten kukin pystyy jatkamaan töissä.
Tuollainen on kyllä tosi väärin noita lapsia kohtaan, että he joutuvat seuraamaan opettajan vointia.
Onko ihme, että lapsilla on koulussa huono olla.
Olen itse ollut hoitaja yli kymmenen vuotta ja pari vuotta todettiin bipo, jolloin olin myös ekaa kertaa pitkällä sairaslomalla. Terapian ohella pari vuotta meni ihan hyvin, mutta nyt olen taas vaikean masennusjakson takia sairaslomalla... Tuntuu tosi pahalta, kun töihin ei kykene. Jos olisin tiennyt sairaudesta aikaisemmin, en olisi lähtenyt tälle alalle. Toimintakyky sairauden kanssa tulee joka tapauksessa heikentymään, joten tämä ala ei valitettavasti ole meille se paras mahdollinen. Itse yritän pohtia mikä olisi sellainen työ mitä pystyisi tekemään oli päällä sitten masennus tai mania, mutta enpä ole vielä keksinyt mikä se ala olisi...
Täällä sairaanhoitaja joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriöitä. Opiskelin tutkinnon ja olin työelämässä vähän aikaa ennen ennen diagnoosia. Tosin jälkeen päin katsoen sairaus on ollut jo vuosikausia ennen diagnoosia. Hypomanioissa on erinomainen työssä. Masennuksessa oon sairaslomalla ja maniapsykoosissa oon ollu pari kertaa ennen sopivaa lääkitystä.
Arkipäivätyöhön jouduin vaihtamaan kun vuorotyö pahentaa tai lisää radikaalisti sairausjaksoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä sairaanhoitaja joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriöitä. Opiskelin tutkinnon ja olin työelämässä vähän aikaa ennen ennen diagnoosia. Tosin jälkeen päin katsoen sairaus on ollut jo vuosikausia ennen diagnoosia. Hypomanioissa on erinomainen työssä. Masennuksessa oon sairaslomalla ja maniapsykoosissa oon ollu pari kertaa ennen sopivaa lääkitystä.
Arkipäivätyöhön jouduin vaihtamaan kun vuorotyö pahentaa tai lisää radikaalisti sairausjaksoja.
Jatkan vielä että itselläni ainakin menee nyt ihan hyvin töissäkin. Maniapsykoosien jälkeen olin 2-vuotta sairaslomalla. Sen aikana löyty hyvä lääkitys ja nykyään heti jos unet lähtee tai alkaa vauhti kiihtyä psykoosilääkitys tuplataan tarvittaessa rauhoittavia ja sairaslomalla kunnes vauhti loppuu. Masennus on itsellä vaikeampi pysäyttää. Ihan normaali ihminen ja työntekijä koen toistaiseksi olevani vaikka välillä tulee kausia kun olen vähän pidempään pois töistä. Mies tietää millon lähettää hoitoon. Työkavereille tai esimiehelle en ole kertonut kuin että sairastan pitkäaikaissairautta jonka pahenemisvaiheiden vuoksi olen ajoittain pois. Minun terveystietoni Ei kuulu heille.
Kuitenkin, ehkä lähihoitaja vois olla helpompi, jossain osastolla missä ei tarvi yksin työskennellä. Ajattelen että siirryn johonkin vanhainkotiin päivävuoroon tekemään vaikka sitten lähihoitajan töitä, jos en enää sairaanhoitaja pärjää. Siellä ei kuitenkaan olla yksin töissä eikä tehdä mitään monimutkaisia hoitoja tai arvioita.
Sairaanhoitajana luulen, että vastuu on liian suuri varsinkin jos vähän väliä päädyt sairaalaan asti tuon häiriön takia.
Parempi ammatti olisi varmaan vähemmän vastuullinen, kuten lähihoitaja tai laitoshuoltaja.