Oliko sinulla koskaan nuoruudessasi pelkoa, ettet löydä koskaan miestä itsellesi?

Vähitellen vois kyllä alkaa olla...

minusta, mutta olen ollut ujokiltti, ja olen ottanut aina ensimmäisen mikä tulee vastaan :(



Erosin kaksi vuotta sitten vakoilevasta, määräilevästä, minua haukkuvasta, pelolla lapsia kasvattavasta miehestä jota katselin 9 vuotta. Olisi kiva joskus löytää sellainen "mukava" mies. Ikää on nyt 37 vuotta. Kyllä miehet tuntuvat olemaan kiinnostuneita, mutta pelkään että se johtuu vain ulkonäöstäni, eikä heitä kiinnosta yh-äidin kanssa elämänsä jakaminen.



Eli kyllä.

Seurustelin kaksi kertaa 20-25 -vuotiaana huonoin seurauksin. Molemmilla kerroilla mies jätti, ilman selityksiä. Molemmilla kerroilla olin myös ihan korviani myöten rakastunut.



Sitten meni kolme vuotta, jonka aikana muutin kuviot täysin. Valmistuin, muutin, menin töihin ja vaihdoin paikkaa, josta miestä etsin (tosin en ollut aiemminkaan löytänyt näitä kahta ensimmäistä kumppania ravintoloista). Ja niin tärppäs. Nykyisen kanssa yhdessä 8 vuotta, naimisissakin ja kaksi lasta. Ehkä tämä oli tässä. Minkäänlaista menettämisen pelkoa ei ole, luotan mieheeni täysin.

Ei niinkään pelkoa, vaan tietty sosiaalinen paine ja biologinen kello.



Minulla oli hienoja seurustelusuhteita kivojen ihmisten kanssa, joiden kanssa on mukava vaihtaa kuulumisia edelleenkin. Sitten, yhden upean suhteen päätyttyä, lankesin hetkeksi "seurustelemaan" myös angstisen, kokemattoman, yli-ikäisen peräkamaripojan kanssa. Hän osoittautui säälittäväksi valehtelijaksi ja muutenkin sellaiseksi tyypiksi, johon kukaan nainen ei normaalioloissa vilkaisisikaan.



Sellainen, että alentaa itsensä edes hetkeksi ties minkä Frankensteinin manipuloitavaksi, tapahtuu herkästi juuri kun joutuu jostain syystä elämänsä aallonpohjaan. Tällaista näkee paljon muillakin. Naisten hetkellisestä nuoruuden uskonpuutteesta pääsevät hyötymään kummajaiset, jotka eivät muuten ikinä saisi ketään.

Kaverista kaikki oli kiinnostuneita.

Yksi mies on vaan ollut, ja tuskin saisin ketään muutakaan jos ero tulisi.

kun Se oikea löytyi 14-vuotiaana 11 vuotta sitten. :)

Vanhoja kuvia katsellesa huomaan, että olin tosi nätti, mutta myös tosi ujo. Pussailla kyllä uskalsin miesten kanssa, mutta sitä pidemmälle en uskaltanut. Päälle parikymppisenä olikin sitten ongelma, kun olin neitsyt ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän se pussailusta pidemmälle siirtyminen pelotti. Joka viikonloppu kävi kyllä "flaksi" baarissa, mutta löin aina luukut kiinni, kun olisi pitänyt niin sanotusti mennä asiaan.

Onneksi tapasin 21-vuotiaana ihanan aviomieheni, joka malttoi odottaa sänkyynmenoa siihen asti kunnes olin valmis - eikä siihen lopulta sitten mennyt kuin kaksi kuukautta siihen valmistautumiseen :)

Puolison löytää kyllä jos haluaa. Koskaan ei pitäisi katsella huonoa tyyppiä paremman puutteessa.

Puolison löytää kyllä jos haluaa. Koskaan ei pitäisi katsella huonoa tyyppiä paremman puutteessa.

Minä tunnen kaksi 70-80 -vuotiasta naista, joilla molemmilla oli nuoruudessa seurustelusuhde ja silloinen miesystävä jätti. Uutta eivät kumpikaan löytäneet, kukaan ei vain huolinut. Toisella on lievä liikuntavamma ja kävelee huomiotaherättävästi, olisiko siinä syytä. Molemmat ovat suruissaan siitä että jäivät lapsettomiksi.

Netti on mullistanut koko kentän. Nykyisin puoliso löytyy jopa sellaisille ihmisille, joiden olisi parempi pysyä erossa koko tematiikasta.

Puolison löytää kyllä jos haluaa. Koskaan ei pitäisi katsella huonoa tyyppiä paremman puutteessa.

Minä tunnen kaksi 70-80 -vuotiasta naista, joilla molemmilla oli nuoruudessa seurustelusuhde ja silloinen miesystävä jätti. Uutta eivät kumpikaan löytäneet, kukaan ei vain huolinut. Toisella on lievä liikuntavamma ja kävelee huomiotaherättävästi, olisiko siinä syytä. Molemmat ovat suruissaan siitä että jäivät lapsettomiksi.

minullakin oli itsetunto nollassa koulukiusaamisen ja erään miespuolisen luokkakaverin kommentista: "Kuka vois koskaan tykätä tosta?".



Näin jälkikäteen ajateltuna 24-vuotiaana ei ole kovin vanha löytämään miestään, mutta ehtihän siihen mahtua 10 odotuksen vuotta... Silloin sitten yhtäkkiä olikin yhtäkkiä jopa mietittävä kahdesta tarjokkaasta...

Kohta 40 enkä ole vieläkään löytänyt miestä.

Ei niinkään pelkoa, vaan tietty sosiaalinen paine ja biologinen kello.

Minulla oli hienoja seurustelusuhteita kivojen ihmisten kanssa, joiden kanssa on mukava vaihtaa kuulumisia edelleenkin. Sitten, yhden upean suhteen päätyttyä, lankesin hetkeksi "seurustelemaan" myös angstisen, kokemattoman, yli-ikäisen peräkamaripojan kanssa. Hän osoittautui säälittäväksi valehtelijaksi ja muutenkin sellaiseksi tyypiksi, johon kukaan nainen ei normaalioloissa vilkaisisikaan.

Sellainen, että alentaa itsensä edes hetkeksi ties minkä Frankensteinin manipuloitavaksi, tapahtuu herkästi juuri kun joutuu jostain syystä elämänsä aallonpohjaan. Tällaista näkee paljon muillakin. Naisten hetkellisestä nuoruuden uskonpuutteesta pääsevät hyötymään kummajaiset, jotka eivät muuten ikinä saisi ketään.

mä olin varma, etten löydä ja etten ikinä huolis ketään ja etten satavarmana ainakaan seurustelis kenenkään kanssa. seksi ajatuksena oli kyllä ok mutta arvelin, että elän vapaana ja itsenäisenä koko elämäni.



en tehnyt mitään, olin liian ylpeä.



ja sitten jotenkin vaan aloin seurusteleen ja tässä sitä ollaan jo yli 10 v oltu yhdessä. outoa.

ei oikeastaan tullut edes mieleen etten löytäisi miestä, ei muuten vieläkään vaikka kohta olen ollut 8vuotta ilman miestä, ensin ajattelin että eiköhän se minut kotoa löydä jos on löytääkseen, sitten totesin että kotiin löytää vain vain juopot tai liian kiltit vanhatpojat.



Ehkä pitäisi etsiä mies, en tiedä mistä niitä "normaaleja" miehiä löytää, mutta kun lasten kanssa kolmisin on kivaa ja saa tehdä ihan niinkuin haluaa.

Iän myötä rohkeus pikkuhiljaa kasvoi ja aloin jopa miesten kanssa juttusille.

Kuka haluaisi nyt läskin tyttöystävän? Aika moni sitten kuitenkin :) Lukiosta lähtien 10 vuoden aikana oli kaksi pidempää parisuhdetta ja muutama säätösuhde.



Toinen pelkokausi oli kun olin yh pienen vauvan kanssa. Kuka nyt haluaisi läskin yh-äidin?

Vauvani oli 8kk, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa. Kohta ollaan oltukin kaksi vuotta naimisissa =)

todellakaan,niitä on ollu aina liikaa,riesaks asti.

olin kyllakin tosi upea nuorempana ja sain enemminkin hatistella miehia pois kuin toivoa heita eli sekin saattoi vaikuttaa.

No yhden kanssa elin ja olin joku 15 vuotta, koin ja kestin kaiken kakan.



Nyt ongelmana ei edelleenkään ole se, etten saisi miehiä, vaan taas tuo sama, etten oikein huoli ketään.



Kriteerineinäni olisi tällä kertaa vain se, että mies on todellakin hyvä ihminen, luotettava, rehellinen, keskustelutaitoinen, mielellään uskossa oleva jne.