Miksi äitini aina alkaa siirtämään huomioo itseään kohtaan kun hänelle puhuu vaikeista asioista? Lopulta joudun kuitenkin lohduttamaan häntä ja jään itse paitsioon.

Nii on

Hän on päästään sekaisin oleva mielisairas

Varmaan kohta sairastuu dementiaan

jos haluat puhua jotain - puhu nyt

Minunkin läheisriippuva ja epävakaa pershäröinen (voimakkain narsistisin piirtein) äitini tekee juuri noin. Lapsuus elettiin äidin oikkujen, raivareiden, itkujen ja muiden kohtausten mukaan. Äiti ei sietänyt pienintäkään stressiä. Läimäytteli, tukisteli ja jakeli luunappeja mielivaltaisesti. Remmiä, piiskaa, vyötä. Lietsoi itsensä raivoon ja ryntäsi hakkaamaan lelulla jo nukkumaan mennyttä lastaan.

Vuosien varrella en ole havainnut mitään kasvua.

Sairas kuvio ja toksinen ihminen. Etäisyys tai välien katkominen auttaa. Ei kannata kertoa asioistaan.

Kerro heti kärkeen tiivistys tuosta kuviosta ja sano, että et suostu menemään siihen. Kerro, että et ole millään tavalla vastuussa hänen hyvinvoinnistaan tai mistään muustakaan. Älä myöskään ota häneltä mitään vastaan, lastenhoitoa tms., koska niiden varjolla hän alkaa manipuloida. Tee siis järeät ja selkeät rajat. Sen jälkeen voit olla tekemisissa sen verran kuin itse jaksat ja laittaa aina keskustelut katki, kun lähtee väärille urille. Hae tuki omiin asioihisi aivan muualta. 

Se on surullista, mutta joskus välttämätöntä tehdä päätös, että tämä ihmissuhde on niin raskas, että etäisyyttä täytyy ottaa.

Puhun kokemuksesta.

Aina vei voimat, koin joka tapaamisen jälkeen huonoutta, voimattomuutta.

Jos pystyt vähentämään kontaktia siten, että et saa viharyöppyä päällesi, olisi hyvä.

Jouduin itse turvautumaan pieniin valheisiinkin (se on tietysti väärin), kun en "ehtinyt" olemaan käytettävissä.

Nämä ovat vaikeita juttuja ja kestävät kauan, mutta toivon sinulle voimia.

Et ole mitään velkaa hänelle. Tämän sanon myös jo itse äitinä ja isoäitinä, että lapset eivät ole velkaa vanhemmilleen. Kunnioitus tulee jos on tullakseen, tekojen myötä.

Vierailija kirjoitti:

Minunkin läheisriippuva ja epävakaa pershäröinen (voimakkain narsistisin piirtein) äitini tekee juuri noin. Lapsuus elettiin äidin oikkujen, raivareiden, itkujen ja muiden kohtausten mukaan. Äiti ei sietänyt pienintäkään stressiä. Läimäytteli, tukisteli ja jakeli luunappeja mielivaltaisesti. Remmiä, piiskaa, vyötä. Lietsoi itsensä raivoon ja ryntäsi hakkaamaan lelulla jo nukkumaan mennyttä lastaan.

Vuosien varrella en ole havainnut mitään kasvua.

Sairas kuvio ja toksinen ihminen. Etäisyys tai välien katkominen auttaa. Ei kannata kertoa asioistaan.

Olen tosi pahoillani kokemastasi, todella. <3 

Kuulostaa kyllä tutulta. Äiti oli meidän pääasiallinen huoltaja ja elimme hänen kanssaan pääosin kun oli ottanut eron isästämme. Sitten katselimme sitä hänen draamailuaan ja oli kännissä todella inhottava. Muistan eräänkin illan kun olin pieni ja jahtasi konttaamalla minua takaa ja puri reisiäni aina kun sai kiinni ja itse olin yksin hänen kanssaan ja itkiraivosin hädästä. Tuollaisia tilanteita on aika paljon, tukisti myös ja aiheutti paljon vaaratilanteita elämässä ylipäätään. Vanhemmiten hieman tasapainottui mutta siitä huolimatta se epävakaa piirre on pysynyt ja nyt aikuisena näen kaavan paljon selvemmin, kuten esimerkiksi nyt. -ap

Älä kerro äidillesi niitä. Soita nimettömänä vaikka kriisipuhelimeen tai kysy palstalta, ei ole pakko noudattaa silti ihmisten ohjeita (hoitoon menoista), voit pelkästään puhua jos joku kuuntelee. Eikä siis ehdottele mitään. Ehkä kevyemmissä aiheissa kysy äidiltä, esimerkiksi joku käytännön ongelma. Ehkä keksit itsekin ratkaisuja asioihin kun ahdistaa, kun odottelet jonkin aikaa. Talousasioissa toki voi kysyä tukea, jos ei raha riitä. On hyvä irrottautua ja pysyä kaukana.

Vierailija kirjoitti:

Se on surullista, mutta joskus välttämätöntä tehdä päätös, että tämä ihmissuhde on niin raskas, että etäisyyttä täytyy ottaa.

Puhun kokemuksesta.

Aina vei voimat, koin joka tapaamisen jälkeen huonoutta, voimattomuutta.

Jos pystyt vähentämään kontaktia siten, että et saa viharyöppyä päällesi, olisi hyvä.

Jouduin itse turvautumaan pieniin valheisiinkin (se on tietysti väärin), kun en "ehtinyt" olemaan käytettävissä.

Nämä ovat vaikeita juttuja ja kestävät kauan, mutta toivon sinulle voimia.

Et ole mitään velkaa hänelle. Tämän sanon myös jo itse äitinä ja isoäitinä, että lapset eivät ole velkaa vanhemmilleen. Kunnioitus tulee jos on tullakseen, tekojen myötä.

Kiitos tästä sinun näkökulmastasi. Olen tosi usein ihmetellyt, että vaikka äitini kanssa ei ole edes tapahtunut mitään suurempaa draamaa ja olen hänen kanssaan viettänyt aikaa, niin miksi ihmeessä minulle tulee aina tapaamisen jälkeen huono ja jopa likainen olo. Tulee tosi painostava ahdistunut olo ja viha jälkikäteen.. En oikein ymmärrä mistä se kumpuaa. Aina on henkisesti huono olo tapaamisen jälkeen vaikka en häntä edes usein näe. Nyt olen ollut liikaa tekemisissä ja huomaan, että hän lähellä olo resonoi voimakkaasti. Siksi minusta tuntuu, että on pakko ottaa taas paljon etäisyyttä. Ennen soittelin harvakseltaan ja tilanne on nyt taas se, että täytyy etääntyä runsaasti. Jokin siinä ihmisuhteessa on vain ristiriitaista vaikka en edes osaa sanoa, että mikä eniten kaivertaa. 

Olen sinunkin kokemuksistasi pahoillani. Toivottavasti voit hyvin kuitenkin. -ap

Hän ei ole tajunnut, että on huono keino toisten lohduttamiseen tuo, että kertoo itselläkin olleen vaikeuksia. Aika yleistä.

Äitisi vaikuttaa todella epävakaalta ihmiseltä. Tuo etäisyyden suunnitteleminen kyllä saa täältäkin suosituksen. 

:/

up

...