Masennus, totta vai tarua?

Mä en toivo kenellekään sitä, mitä käyn elämässäni läpi uudestaan ja uudestaan: masennusjaksoja.



En todellakaan haluaisi miettiä itsemurhaa, en todellakaan haluaisi kokea olevani taakka lähimmäisilleni, en todellakaan haluaisi valvoa kaikkia öitä ja saada sellaisia ahdistuskohtauksia, että luulen kuolevani. En.



Masennus on pahimmillaan tappava sairaus.



Mutta joo, kyllä se tuntuu olevan "muotia". Vaarallista kuitenkin lähteä vetämään johtopäätöksiä, että kaikki masentuneet haluaa olla muodikkaita :(



t: toipunut (tällä erää)

Ihmisillä on asiat paremmin kuin ikinä historiassa ja silti on muka niin vaikeaa kaikki? Miksi?

Ihmisillä on asiat paremmin kuin ikinä historiassa ja silti on muka niin vaikeaa kaikki? Miksi?

Ihmisillä on asiat paremmin kuin ikinä historiassa ja silti on muka niin vaikeaa kaikki? Miksi?

itse kunkin masennukselle! Uskomattoman yksioikoista väkeä täällä.



Itse en koskaan uskonut masentuvani: olen hyvin koulutettu, pitkässä parisuhteessa, urallani menestynyt, on maallista mammonaa sen minkä tarvitsee jne. ja kaksi ihanaa lasta - sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen kuin salamaniskusta, se tuli kyselemättä ja yllättäen. Yhtäkkiä minä, sosiaalinen iloinen ihminen, muutuin ihmisaraksi, en edes kauppaan uskaltanut ilman miestäni mennä, enkä jaksanut tehdä mitään ja kaikki harrastukset jäivät, lihoin vaikka olen aina pitänyt itsestäni hyvää huolta ja unet katkeilivat, en jaksanut edes nauttia kauan ja hartaasti odottamastani lapsesta.



Diagnosoitiin keskivaikea masennus, mitä en muuten ap:n kaltaisten ihmisten takia ole vielkäkään uskaltanut kertoa juuri kenellekään, sain lääkkeet ja pikkuhiljaa hoitovapaan aikana onneksi paranin. Onneksi! Pääsin palaamaan ihanaan työhöni ilman, että kukaan tiesi.



Olisihan se ollut kamalaa sairastaa tätä muotitautia pidempään, joku olisi vielä luullut että yritän saada empatiapisteitä.

Älkää jaksako provosoitua tyypistä joka ei tiedä mitään nyky-yhteiskunnasta.

paremmin kuin ikinä historiassa. Maailma on muuttunut, ja mä uskon, että kaikki tämä tohina ja kohina ja sosiaalisuus ja informaatio ja paineet ovat liikaa meidän aivoillemme. Ei ole enää rauhaa, ei sielunrauhaa olla vaan, ei hiljaisuutta, ja yksinäisyyskin on pahe, muut ihmiset helvetti. Tieto lisää tuskaa, me kestämme paremmin elämää oman perheen keskellä tai kyläyhteisössä, me kestämme sen että tehdään fyysistä työtä rankasti ja kaadutaan illalla petiin, me kestämme sen että riittää kun itse on terve ja perhe on terve. Mutta me emme kestä sitä, kun koko maailma kaatuu niskaan, ennen siitä maailmasta ei tiedetty mitään. Kun elämä oli pientä. Ja hidasta.

Mutta mikä masentaa? Ihmisillä on asiat paremmin kuin ikinä historiassa ja silti on muka niin vaikeaa kaikki? Miksi?

No siinäpä sulla kysymys.

En osaa muiden puolesta kertoa mikä masentaa, mutta itselläni masennuksen taustalla perimmäisinä murheina/haavoina koulukiusausta, alkoholisoitunut äiti, parisuhdeväkivaltaa jne.

Masennusjaksojen välillä olen ihan onnellinenkin. Sitten taas romahdus tulee. Se on se asia, mihin mun pitäisi löytää ratkaisu elämässäni: miten ehkäistä masennuksen uusiminen.

Ihmisillä on asiat paremmin kuin ikinä historiassa ja silti on muka niin vaikeaa kaikki? Miksi?

Mitä v*ttua? Oletko idiootti?

mutta siitä ei puhuttu. Toimittiin vaan kuin robotit, tehtiin töitä hullun lailla. Alkoholismia oli silloinkin paljon, lapsia kohdeltiin kaltoin ja väkivaltaisesti, kova kuritushan oli ihan sallittua ja hyväksyttyä. Lapsia myös annettiin tuosta vaan esim. sukulaisille, kun perheessä oli jaksamattomutta tai sairautta.

Nykyaikaa ei voi tuohon aikaan verratakaan.

Mulla on tuttu joka valittaa olevansa niiiiiiin masentunut. Kävi psykologilla ja siellä sitten hänelle sanottiin että kyse on normaalista alakuloisuudesta, eikä varsinaisesta masennuksesta.

Hän siis kertoo aivan kaikki asiansa kaikille, kun joku kuitenkin kyselee että mistä voin tietää mitä siellä psykologilla on sanottu..



Mummoni sanoi että kyllä sota-aikaankin oltiin masentuneita, siihen aikaan vain nämä jotka olivat masentuneita tappoivat itsensä. Tai ryyppäsivät itsensä hengiltä.



Omat kokemukseni oikeasti masentuneista on se, että monesti he joko pitävät järkyttävää kulissia yllä: kaikki on tiptop, missään ei saa olla mitään virheitä jne, mutta sitten katseilta piilossa itketään tai vahingoitetaan itseään.

Toinen on sitten se porukka joka velloo uskomattomassa itsesäälissä, syrjäytyy, eristäytyy tutuistaan, ei jaksa nousta aamulla ja jos tekee jotain, on innoton ja mikään ei tunnu miltään.



Itse kuuluin tuohon ensimmäiseen porukkaan. Lisänä että en itkenyt kenenkään nähden, en edes mieheni ja vältin kaikkia riitatilanteita viimeiseen asti.

Kaikkien ihmisten nähden piti olla korrektisti, tunteita ei näkynyt oikeastaan yhtään. En nauranut tai hymyillyt.

Ennenkuin aloimme suunnittelemaan perheenlisäystä, mieheni otti asian esille ja menimme pariterapiaan, siitä jatkoin psykiatrille ja diagnoosi oli vakava depressio.

Tästä aikaa 7vuotta ja oikealla lääkityksellä ja terapialla olen kunnossa.



Anteeksi. Meni vähän aiheen vierestä..

kun ajattelen vaikka isovanhempiani, heillä on ollut todella rankka elämä. Leskeyttä, lapsen kuolemaa, sotaa, nälkää, puutetta, ovat menettäneet moneet kertaan kaiken ja aloittaneet uudestaan. Surua on heillä riittänyt, mutta masentunut ei ole ollut heistä kukaan, heillä ei ole tosiaan ollut siihen aikaan.

Moni ystävistäni on masentunut ja syö lääkkeitä, vaikka heidän elämässään on aina ollut kaikki periaatteessa hyvin. Sitä minä en varsinkaan ole koskaan ymmärtänyt, miten masentuneen olo on niin valikoivaa, että esim. viiteen vuoteen ei kykene kertaakaan laittamaan ruokaa tai siivoamaan. Mutta kuitenkin jaksaa jatkuvasti bailata ravintoloissa ja käydä ostoksilla ja huvitella muutenkin.

paremmin kuin ikinä historiassa. Maailma on muuttunut, ja mä uskon, että kaikki tämä tohina ja kohina ja sosiaalisuus ja informaatio ja paineet ovat liikaa meidän aivoillemme. Ei ole enää rauhaa, ei sielunrauhaa olla vaan, ei hiljaisuutta, ja yksinäisyyskin on pahe, muut ihmiset helvetti. Tieto lisää tuskaa, me kestämme paremmin elämää oman perheen keskellä tai kyläyhteisössä, me kestämme sen että tehdään fyysistä työtä rankasti ja kaadutaan illalla petiin, me kestämme sen että riittää kun itse on terve ja perhe on terve. Mutta me emme kestä sitä, kun koko maailma kaatuu niskaan, ennen siitä maailmasta ei tiedetty mitään. Kun elämä oli pientä. Ja hidasta.

Ja kyllä ne ihmiset ennenkin masentuivat. Masennusta vaan ei hoidettu mitenkään. Masentunut tappoi itsensä, tai läheisensä tai sopeutui asiaan ja kärsi hiljaa. Nyt asiasta tiedetään enemmään, joten se osataan tunnistaa ja joa hoitaakin.

Omissa isovanhemmissani oli kaksi masentunutta. He ovat nyt jo haudassa, olleet jo pari vuosikymmentä. Mummo oli erittäin masentunut ja se oli alkanut 50-luvulla kun isoisäni oli kuollut. Kärsi masennusta vuoteen -87 kunnes kuoli. Ukkini on ollut äitini kertoman mukaan sodan jälkeen mielenterveydeltään tosi heikossa kunnossa vuosikausia, kunnes ajan kanssa toipui.

Olen itsekin kärsinyt masennuksesta, ja olen pohtinut paljonkin sitä, miksi nykyään on niin paljon masennusta. Voisin kirjoittaa tästä monen sivun pohdinnan, mutta yritän nyt lyhyesti:



1) Mielenterveysongelmia on ollut aina. Se, miten ne manifestoituvat (anteeksi kummallinen sana) ja ilmenevät, on myös osittain kulttuurista ja trendien alaista. Ihmiset ottavat reagoinnissa mallia toisistaan. Tää kirkastui mulle kun luin tietyissä islamilaisissa maissa esiintyvistä naisten possessioista. Se, että myös mielenterveysongelmissa on tavallaan trendejä, ei tee niistä kuitenkaan yhtään vähemmän tosia niiden kokijoille.



2) Länsimaisen ihmisen maailma on liian monimutkainen (tai liian helppo). Unabomberin julkaisemassa manifestissa pohditaan juuri tätä, ja vaikka en tietenkään hyväksy terrorismia, olen sitä mieltä, että Unabomberin teorioissa on totuutta: länsimainen ihminen on niin kaukana omasta selviytymisestään (siis esim. ruuan ja suojan hankinta), että hänelle voi olla vaikeaa nähdä elämän mielekkyys. Elämä on liian täynnä sijaistoimintoja.



Monet muutkin asiat tietenkin vaikuttavat masennuksen yleistymiseen, mutta mä näkisin, että noi asiat on ainakin aika tähdellisiä.

muutenkin se diagnosoidaan nykyään ihan eri tavalla. Entisaikoina oli joko terve, hullu, juoppo tai kylähullu. Jos ei jaksanut niin veti itsensä kiikkuun tai hukuttautui.

miksi masentunut ei esim. jaksa mennä koskaan lähikauppaan hakemaan ruokaa lapsilleen, mutta jaksaa kyllä kulkea vaikka koko päivän shoppailemassa itselle vaatteita, meikkejä ja muuta kivaa. Näin ystäväpiirissäni.

että voitit masennuksesi. Vielä hienompaa on, että miehesi ymmärsi tilanteesi ja haki kanssasi apua. Monesti masentunut jätetään yksin selviytymään, kun hän ei masentuneena "sovi kuvioon".

ja elämän kolhuista.



Olen ollut vaikeasti masentunut jo nuoresta asti. Haaveilin kuolemasta jo nuorena.



Olen ollut yksinäinen lapsi ja melkeinpä vailla perhettä ja rakkautta. Hylkäämistä.



Todettu tunne-elämältään epävakaa persoonollisuushäiriö. Siihen liittyvä masennus, ahdistuneisuus jne.



En tule koskaan tästä parantumaan ja lisäksi minulle sattunut kohtuuttoman paljon suruja sekä vastoinkäymisiä. Ei kukaan jaksa tällaista!



YHTEISKUNTA NYKYÄÄN PALJON KOVEMPI, IHMISSUHTEET PINNALLISIA JA KUKAAN EI VÄLITÄ LÄHIMMÄISESTÄ! Ei ole turvaverkkoja ja lopulta moni on yksin. Työelämä, kasvaneet vaatimukset ja pätkätyöt vievät ihmiset masennukseen, koska osa meistä on herkkiä!



Lukekaa ihmiset näistä asioista, ennenkuin syyllistätte!

että voitit masennuksesi. Vielä hienompaa on, että miehesi ymmärsi tilanteesi ja haki kanssasi apua. Monesti masentunut jätetään yksin selviytymään, kun hän ei masentuneena "sovi kuvioon".

Mies tosiaan alkoi ihmettelemään sitä tunteettomuutta ja pakonomaista puunaamista. En olisi parempaa miestä voinut löytää. Suurin osoitus välittämisestä häneltä oli juuri se että ei jättänyt minua, vaan hän rakastaa minua niin paljon että halusi olla vierelläni koko tuon ajan, vaikka tiesi että alku olisi vaikeaa.=)

Onneksi on vielä ihmisiä jotka uskaltavat puuttua asioihin.