Kumppani elää menetettyä nuoruuttaan

Toinen elää "menetettyä nuoruutta". Oma nuoruuteni oli villi ja viiletin ties missä ja koin ja tein asiat mitä halusin ja milloin halusin, mutta kun musta tuli isä, päätin että aikuistun ja että asetun aloilleni. Tästä on jo monta vuotta, sellainen vuosikymmen jo, mutta päätös piti. Otin isyyden kunnialla ja oon ottanu sen vakavasti. Asiat meni hyvin ja oon halunnut alusta asti olla lapsille vakaa turva ja hyvä isä. Parhaan kykyni mukaan oon tätä pestiä hoitanut, minkä elämä antoi.

Mutta nyt selkeästi toinen on alkanut ottaa menetettyä nuoruuttaan takaisin yhtäkkiä ja omakin oloni on tästä katkera ja tämä on myös noloa millaisen kuvan hän antaa lapsille itsestään kun ovat pieniä. Tämän sain palkinnoksi siitä, että otin ja otan vanhemmuuden vakavasti. Mulla ei ole tarvetta enää viilettää ja olla lapsellinen, vaan sen on tarkoituskin olla taakse jäänyttä elämää. Olkoonkin että oltiin nuoria, kun perhe tuli. Se oli yhteinen päätös ja sitä elettiin.

Kerta toisensa jälkeen lasten kanssa kotona, läsnä, täällä, kun toinen on ties missä nytkin, ja lapset kyselee multa missä äiti on enkä edes osaa vastata, tuleeko kotiin vai eikö ja jos niin koska. Tämä on naurettavaa

Myötähäpeää tässä kokee kun lapsille ei osaa edes sanoa miksi äidistä tuli yhtäkkiä tuollainen bimbo

Menisipä tämä "vaihe" ohi. En jaksa tällaista, eroaminen on ollut jo mielessä yhä useammin. Yhtä hyvinhän olisin joka tapauksessa lasten kanssa kotona