Lue keskustelun säännöt.
Vaativa persoonallisuus kumppanilla - kokemuksia?
17.01.2023 |
Epäilen kumppanilla vaativaa persoonallisuushäiriötä, voiko suhde hänen kanssaan onnistua? Ollaan seurusteltu n. 1,5v, ei asuta yhdessä eikä ole lapsia joten eroaminen tässä vaiheessa olisi aika helppoa.
Meillä on jo nyt ollut ongelmia hänen vaativuutensa vuoksi ja pelkään että ne vain lisääntyvät ajan myötä. Itselläni on suurimman osan ajasta hyvä olla mutta välillä taas todella raskas olo. Olen erityisherkkä, niin mietin siinäkin mielessä, että käyköhän kumppanin hankaluus minulle liian raskaaksi ajan myötä.
Haluaisin kuulla kokemuksia vastaavista tilanteista ja että suositteletteko/toimiiko seurustelu vaativan persoonallisuuden kanssa.
Kommentit (13)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta hyvältä. Se on oikeastaan se ja sama, onko hänellä vaativa persoonallisuushäiriö vai ihan jotain muuta, tärkeintä on se, että sinusta ei tunnu ok suhteessa.
Toistan: sinusta ei tunnu ok suhteessanne. Tämä riittää. Vielä jos olet erityisherkkä, niin ei todellakaan ole ok speksit nyt. Tarvitsisit jonkun joka ei aiheuta stressiä ja lisääntyviä ties mitä sääntöjä ja paineita.
Eroa. Se tuntuu ehkä nyt raskaalta, mutta pidemmän päälle teet itsellesi oikein. Ihan loogisesti on niin, että erityisherkkä ja paineistava ihminen EIVÄT sovi yhteen ja tulet vain voimaan huonommin siinä.
Hyväksy pointit, tee johtopäätös, älä jää jaaraamaan, muistuta itseäsi tuosta yksi ynnä yhteen- logiikasta. Tsemppiä!
Olin kymmenen vuotta naimisissa kenties lievemmän version kanssa.
Siisteysperfektionismi oli älytöntä, käytännössä koskaan minun imurointini tai pöytienpyyhkimiseni ei riittänyt, vaan hän teki uudelleen heti perästä kiukkuisesti kiroillen.
Juomalasia ei saanut laittaa tiskipöydän reunalle vaikka tietäisi että ihan kohta juo taas ja haluaisi käyttää samaa lasia. Auta armias jos lakanassa oli ryppy.
Ruoanlaitossa oli kummallisia fiksaatioita joita ei koskaan saanut rikkoa. Jos tehtiin pitsaa, niin täytteiden oikea laittojärjestys ja tasaiseksi asettelu oli kuolemanvakava asia.
Enimmäkseen hän ehdottomasti vaati itseltään täydellisyyttä tai tiettyjen tavoitemittarien täyttämistä. Kaikki oli aikataulutettua ja jokaista suoritusta piti arvioida. Pikkuhiljaa vaatimukset alkoivat kohdistua minuunkin. Söin muunmuassa omenaa ihan väärin.
Persoonallisuus"häiriö" on minun mielestäni sekä lapsuuden-nuoruuden elinympäristöstä opittu tapa toimia. Se syntyy kun yksilön hermosto on kypsynyt toimimaan joko yli-tai alivirittyneesti, tässä tapauksessa pääasiassa ainoastaan ylivirittyneesti. Tähän vaikuttavat myös geneettiset lähtökohdat. Ihminen ei ole viallinen tai häiriintynyt, vaan aivot ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla, joka on aivoille täysin normaali tapa toimia, jos ympäristö vaatii sellaista käyttäytymistä. Kun ihminen kasvaa ja kypsyy aikuiseksi tällaiset lapsuudessa omaksutut käytösmallit saattavat jäädä päälle ja niistä voi olla hyvin vaikeaa päästä eroon, vaikka ympäristö ei enää samalla tavalla vaatisikaan aivoja toimimaan tällä tavalla.
En lähtisi siis leimaamana ketään persoonallisuushäiriöiseksi, vaan olisi suotavaa vaikka aloittaa keskustelu rakentavasti pohtien sitä, mistä tapahtumista tai olosuhteista nämä käytösmallit juontavat.
Siinä on sekin ongelma, että vaativa on vaativa myös lapsia kohtaan. Lapsille todella rankkaa ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta ja häpeääkin. Altistaa sitten masennukselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Raskasta on. Suosittelen skippaamaan, ainakin jos henkilö ei itse ole sitoutunut tekemään asialle jotakin.
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus"häiriö" on minun mielestäni sekä lapsuuden-nuoruuden elinympäristöstä opittu tapa toimia. Se syntyy kun yksilön hermosto on kypsynyt toimimaan joko yli-tai alivirittyneesti, tässä tapauksessa pääasiassa ainoastaan ylivirittyneesti. Tähän vaikuttavat myös geneettiset lähtökohdat. Ihminen ei ole viallinen tai häiriintynyt, vaan aivot ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla, joka on aivoille täysin normaali tapa toimia, jos ympäristö vaatii sellaista käyttäytymistä. Kun ihminen kasvaa ja kypsyy aikuiseksi tällaiset lapsuudessa omaksutut käytösmallit saattavat jäädä päälle ja niistä voi olla hyvin vaikeaa päästä eroon, vaikka ympäristö ei enää samalla tavalla vaatisikaan aivoja toimimaan tällä tavalla.
En lähtisi siis leimaamana ketään persoonallisuushäiriöiseksi, vaan olisi suotavaa vaikka aloittaa keskustelu rakentavasti pohtien sitä, mistä tapahtumista tai olosuhteista nämä käytösmallit juontavat.
Minusta taas on oleellista, ettei sellaista vahingollista käyttäytymistä enää ilmene. Ei siinä erityisherkän tarvitse altistua pähkäilemään turhaan, että mistähän käytösmallit johtuvat. En ainakaan yhteen muuttaisi ennen kuin muutosta käyttäytymisessä olisi selvästi nähtävissä jo pitemmän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kokemuksia. Älä vain jää odottamaan että muuttuisi miksikään, tai että sinä voisit häntä muuttaa.
Pahempaan suuntaan vain tulee menemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Persoonallisuus"häiriö" on minun mielestäni sekä lapsuuden-nuoruuden elinympäristöstä opittu tapa toimia. Se syntyy kun yksilön hermosto on kypsynyt toimimaan joko yli-tai alivirittyneesti, tässä tapauksessa pääasiassa ainoastaan ylivirittyneesti. Tähän vaikuttavat myös geneettiset lähtökohdat. Ihminen ei ole viallinen tai häiriintynyt, vaan aivot ovat muovautuneet toimimaan tietyllä tavalla, joka on aivoille täysin normaali tapa toimia, jos ympäristö vaatii sellaista käyttäytymistä. Kun ihminen kasvaa ja kypsyy aikuiseksi tällaiset lapsuudessa omaksutut käytösmallit saattavat jäädä päälle ja niistä voi olla hyvin vaikeaa päästä eroon, vaikka ympäristö ei enää samalla tavalla vaatisikaan aivoja toimimaan tällä tavalla.
En lähtisi siis leimaamana ketään persoonallisuushäiriöiseksi, vaan olisi suotavaa vaikka aloittaa keskustelu rakentavasti pohtien sitä, mistä tapahtumista tai olosuhteista nämä käytösmallit juontavat.
Minusta taas on oleellista, ettei sellaista vahingollista käyttäytymistä enää ilmene. Ei siinä erityisherkän tarvitse altistua pähkäilemään turhaan, että mistähän käytösmallit johtuvat. En ainakaan yhteen muuttaisi ennen kuin muutosta käyttäytymisessä olisi selvästi nähtävissä jo pitemmän aikaa.
Persoonallisuushäiriölle on tyypillistä, ettei itse välttämättä näe toimintaansa haitallisena ennen kuin tulee jonkinlainen käännekohta ja alkaa tiedostaa ongelmansa. Meillä jokaisella on luultavasti jotain persoonallisuushäiriöiden piirteitä, eikä suurin osa ole niistä tietoisia, sillä ne ovat niin vahvasti opittua käyttäytymistä. Myös se "erityisherkkyys" voi olla tietyllä tavalla persoonallisuuden piirre, joka voidaan yhdistää johonkin diagnosoitavaan häiriöön, vaikka siitä ei usein ole haittaa kuin henkilölle itselleen. Eli en lähtisi diagnosoimaan maallikkona yhtään ketään, sillä diagnoosin tarkoitus persoonallisuushäiriöiden kohdalla on vain ja ainoastaan auttaa yksilöä saamaan kohdistettua terapiaa oireisiinsa. Mitään muuta järkevää syytä en näe siinä, että joku leimataan persoonallisuudeltaan häiriintyneeksi lääkärin toimesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millainen olet itse, maailmankaikkeuden esikuvako?
Aika outoja käsityksiä täällä minusta persoonallisuushäiriöistä. Niistä voi kuntoutua kyllä mutta yleensä se on pitkä tie ja vaatii panostamista, oikeanlaista apua ja ennen kaikkea sitä, että ihminen itse tiedostaa oman ongelmansa ja käyttäytymisensä jäykkyyden, jota haluaa itse lähteä muuttamaan. Ongelma ei väistämättä pahene ajan kanssa eikä vaativuus välttämättä ilmene niin, että kaikille perheenjäsenille aiheutetaan omalla toiminnalla traumoja. Nämä riippuu tosi paljon ihmisestä.
Kannattaa oikeasti puntaroida, millaisen suhteen haluat. En sano suoraan että eroaminen on hyvä vaihtoehto mutta en sano myöskään, että on hyvä jäädä suhteeseen. Sitä ei kukaan muu voi arvioida kuin sinä ja kumppanisi. Voitte joko päättää yrittää tukea toisianne suhteessa tai sitten luovuttaa. Jos päätätte yrittää, ja kumppanillasi on oikeasti vaativa persoonallisuushäiriö (eli hänen olisi mahdollista saada siitä diagnoosi), sen kanssa on mahdollista oppia elämään mutta riippuen ongelmien vakavuudesta se tulee vaikuttamaan parisuhteeseen luultavasti pitkään, ehkä vuosia.
Omalla puolisollani on diagnosoitu vaativa persoonallisuushäiriö ja me elämme aivan normaalia elämää. On tärkeää, että molemmilla on hemmetin hyvä itsetuntemus jotta toisen epäloogiset käytösmallit eivät käy itselle liian raskaiksi ja että molemmat jaksaa luovia vaikeuksissa. Mitä pitempään ollaan oltu yhdessä sitä helpommaksi on molemmille käynyt, en voisi kuvitella itselleni parempaa ja sopivampaa kumppania ja rakastan häntä valtavasti. Mutta tämä on vain minun tarinani, jokaisella on omansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä toisin päin, vaikeampaa kohti mennään.
Itsellä ollut opiskelukaverina vaativa persoonallisuus. Tultiin sitten läheisimmiksi ja aluksi kaikki sujui kivasti ja ymmärsimme hyvin toisiamme. Pikku hiljaa hänen vaativuutensa alkoi ahdistamaan. Siis hän oli kyllä myös oikein avuliaskin, mutta minusta tuli hänen tukijansa melkeinpä tahtomattani. Hän vetosi siihen, miten hänellä ei ole ketään muuta. Ehdotin ammattiapua ja kerroin, että nyt en jaksa enkä kykene enempään, koska omiakin asioita/ongelmia.
Oli todella raskasta. Hän oli myös hyvin kontrolloiva ja negatiivinen. Sai potkuja töistäkin negatiivisuutensa takia. Mahdottomat odotukset/vaatimukset kumppanin suhteen. On edelleen yksin. Oikeesti tosi surullista, mutta tarvitsisi pitkäaikaista terapiaa mielestäni. Erityisherkkyys ja vaativa persoonallisuus ei kuulosta hyvältä kombolta.