Mitä jos toteaa lapsen jo saatuaan, että perhe-elämä ei olekaan itseä varten?

Eikö miesten tapa tuppaa olemaan se, että sanoo ettei jaksa tätä ja hakee eroa/eroaa. Sitä en sano, että se ois se fiksuin tai paras tapa.

Miehillä on vaan tapana häipyä kuvioista noissa tilanteissa. Omakohtaista kokemusta on, mies jätti kun vauva oli 5 kk. Ei jaksanut semmoista koko ajan huomioni vaativaa ja rääkyvää nyyttiä, eikä lapsijuttu tuntunut omalta. 

Naisilla harvemmin on tätä mahdollisuutta, täytyy jaksaa tuntuipa miltä vaan.

Sitten etsitään keinoja tehdä siitä mahdollisimman itselle sopivaa ja miellyttävää, eikä vaan kärvistellä ja toteuteta jotain protokollaa vailla mitään omaa henkeä. 

Silloin haetaan apua omaan jaksamiseen ja vanhemmuuteen ja kasvetasn aikuiseksi, joka ottaa vastuun lapsestaan ja itsestään.

Vanhemmuus nyt vaan on sitä, ettei aina voi olla hauskaa. Pienen lapsen kanssa on pienet murheet ja isompien kanssa isommat murheet. Omaan napaan tuijottelu loppuu viimeistään siihen, kun vauva saapuu sairaalasta kotiin. Sen jälkeen lapsen tarpeet joutuu aina tavalla tai toisella huomioimaan ja usein lapsen tarpeet menee väkisin omien mielihalujen edelle. On turha kuvitella, ettei lapsi muuta mitään. Eikä vanhemmuus pääty myöskään silloin, kun lapsi muuttaa pois kotoa.

Ap:lle tiedoksi, että kehota "kaveriasi" ajattelemaan sitä lasta. Haluaako hän, että lapsen ja isän välit tulevat etäisiksi tai että lapsi jopa kasvaisi ilman isää? Jostain joutuu luopumaan, vanhemmuudessa ei voi vai poimia rusinoita pullasta. Toisaalta vanhemmuus on myös erittäin palkitsevaa. Ymmärrän myös niitä, jotka tietoisesti päättävät olla hankkimatta lasta. Se on jokaisen oma valinta.

M46

Että koitapa nyt vaan kestää se 20 vuotta ja hoitaa hommasi loppuun asti. Tsemppistä.

Se lapsi on nyt tehty, vanhemmuuden tie valittu ja siitä on otettava vastuu itketti tai nauratti. Apua ja tukea saa vaikka perheneuvolasta.

Näetkö nyt, mies pani jonkun naiskaverinsa tai rakastajattarensa kysymään, mitä tehdä jos perhe-elämä ei huvita? Oletteko jo panneet?

Mies ei voi itse jäädä ikuiseksi raskassoutuiseksi lapseksi vaimolleen, vaan kyllä hänen on otettava tukeva ja arvostettava rooli perheessä eli kannetta osuutensa, vastuunsa. Muuten joutuu ulkoruokintaan, kiertoon, heitteille ja hylkiöksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mies ei voi itse jäädä ikuiseksi raskassoutuiseksi lapseksi vaimolleen, vaan kyllä hänen on otettava tukeva ja arvostettava rooli perheessä eli kannetta osuutensa, vastuunsa. Muuten joutuu ulkoruokintaan, kiertoon, heitteille ja hylkiöksi. 

Kyllä joku surkimusnainen aina sellaisen miehen hoteisiinsa ottaa ja palvoo maata jalkojen alla, eli sen puoleen ei ole hätää. 

Onhan näitä. Eräskin mies jopa vei kolmilapsisen perheensä asumaan Aasiaan työkomennuksensa vuoksi ja jonkun ajan päästä totesi, ettei perhe-elämä taidakaan olla hänen juttunsa! Ei muuta kuin perhe takaisin kotimaahan, avioero vireille ja liekö joku aasialainen pimu muuttanut tilalle?

Normaalia naisen voimaantumiseen verrattavaa. Ensin tehdään kakarat, eletään hetki perhe-elämää. Sitten päätetään voimaantua ja ottaa ero.

Ihan hirveä tilanne kaikille ja ennenkaikkea lapsille. Oon läheltä seurannut tuollaista tapausta ja sanotaanko näin että (tietysti helppo huudella ulkopuolisena) olisi ollut parempi jos vanhemmat olisivat eronneet monta vuotta ennen kuin erosivat.

Vanhemmuus ei ole todellakaan ole mikään hupiretki, vaan aikuisen oikeasti on aika ottaa vastuuta jostain muustakin kuin oman napanöyhtän kaivamisesta. Siitä lapsesta on myös iloa ja niitä hetkiä muistelee kun lapset on kasvaneet aikuisiksi, ja ihmettelee mihin se aika oikein näin nopeasti katosi. Siinä menettää paljon ja tärkeitä asioita, jos kävelee karkuun. Juttu on niin, että kun teit lapsen, kanna vastuu ja ota se vanhemmuus myös haltuun, tämä ei ole mitään leikkiä enää. Pitää ajatella sitä pientä ihmistä ihan ensin eikä sitä napanöyhtäänsä. Selkä suoraksi ja laulun sanoin "selkä vastatuuleen, kestät kyllä sen"

Lapsesta huolehtiminen ei lopu siihen kun lapsi muuttaa kotoa, sä syöksyt hätiin kun se on pulassa ja tarvitsee sua. Ja jos olet hommasi aikoinaan hyvin ja kunnialla hoitanut, ja välit lapsiin läheiset, voit olla varma ettei ne sua aikanaan kuseen jätä, jos olet onnistunut opettamaan niille empatiaa ja suoraselkäisyyttä. Meillä vanhin poika ilmoitti heti, kun isänsä tipahti tikkailta ja mursi jalan, ja ei päästy mökille remppa-asioita hoitamaan, että hän käy katsomassa ja hoitaa siellä hommat. 

Mun ystäväni siittäjä lähti kävelemään, kun tyttö oli 1,5 vuotias ja jätti kaikki 4 lastaan, joita oli itse halunnut (ikäväli 8-1,5 v.) Eikä mitään yhteydenpitoa vuosikymmeniin. No sitten 30-veenä kaverini vastasi kerran puhelimeen ja sieltä alkaa tulla lässytystä "hei Marja, isä tässä hei, mitä sulle kuuluu?" Mun kaveri tokaisi että "kuule, mä en puhu tuntemattomille, ja sun mahdollisuudet olla mulle isä meni vuosia vuosia sitten" ja laski luurin alas. Tiettävästi vain vanhin lapsi pitää jollain lailla yhteyttä tähän siittäjäänsä (=joulukortilla), mutta ei hänkään kutsu tätä isäksi. Ja nyt siittäjä tarvitsisi kunnon rapistuessa apua, arvaappa vaan tuleeko sitä, kaikki neljä sanoo että junat ei kohtaa tällä asemalla, teot muistetaan. Jokainen on katkera. Hylkääminen jättää pahat jäljet lapseen. Isäpuoli sen sijaan on jokaiselle rakas, sanovat tätä miestä isäksi. Hän on se, joka on vienyt tytöt uimaan, pelaamaan, juossut hätiin, kuskannut, etsinyt kadonneita tavaroita....

Vanhemmuus ei ole mikään Linnanmäen huviretki, se on vastuuta 24/7. Siitä junasta ei seurauksitta peruutella, jos siihen lähdet. 

N53v.