Jos ei aio edes yrittää imettämistä

ainakaan kiintymyksellä ja imetyksellä ollut mitään tekemistä keskenään. Korkeintaa hidasti sitä, koska en pitänyt imettämisestä, se sattui ja oli vaivalloista. Kiintymys kasvoi pikkuhiljaa vauvaan tutustuessa.

Sinun pitäisi ensin määritellä ja kuvata se kiintymysprosessi ja sitten seuraavien kertojen jälkeen verrata prosesseja. Tämän jälkeen voit edes auttavasti vastata kysymykseen. Lisäksi prosessi voi olla merkityksetön lopputuloksen kannalta.

Mutta uskon kyllä että ihmiset jotka eivät edes HALUA yrittää imettämistä ovat lähtökohtaisesti vähemmän kiintyneitä lapseensa ja vähemmän kiinnostuneita siitä voiko se hyvin vai ei.



Ei imettämättömyys johda kiintymyshäiriöön vaan toisin päin.

mutta jälkimmäisellä kerralla ei onnistunut. Kyllä se oli turhauttavaa aikaa ja muutaman kerran mielessäni syytin vauvaakin, ja sitten kadutti, vaikka en ikinä ääneen sitä sanonut. Muistan jankanneeni öisin:" Sinä olet hyvä vauva. Äiti rakastaa sinua", kun vauva ei taaskaan suostunut imemään rinnasta ja piti lopulta antaa pulloa. Huono omatunto oli näistä yöllisistä ajatuksista.



Mutta kyllä sitä vauvaa rakasti. Mies totesi kerran, kun vauva oli ehkä kuukauden vanha, että joko rakastan yhtä paljon kuin esikoista. Olin ihan hämmästynyt, että tietenkin, kun taas mies tunnusti, että hän ei vielä, kun sen esikoisen on tuntenut jo niin kauan...



Luulisin, että tuo on aika yksilöllinen juttu. Jollekin se rakkaus humahtaa jo sairaalassa, toisille vasta sen tuntemisen myötä. Ehkä se imetys lisää sitä vauvan tuntemista mutta ei vaikuta muuhun kuin siihen prosessiin.

Mutta uskon kyllä että ihmiset jotka eivät edes HALUA yrittää imettämistä ovat lähtökohtaisesti vähemmän kiintyneitä lapseensa ja vähemmän kiinnostuneita siitä voiko se hyvin vai ei. Ei imettämättömyys johda kiintymyshäiriöön vaan toisin päin.